"Se roisto kerkesi ainakin käsistämme", huusi Olli tuskallisena.
"Lähdemme kaikin ajamaan perästä, niin pian kun kuunvalo alkaa", jatkoi
Olli.
"Se on aivan turhaa, konnalla on enemmän kun puolen vuorokauden ennakko, se on mahdoton tavata häntä, ja jospa hänen tapaisimmekin jossain venäläiskylässä, niin mitä me kolmen voisimme? Menettäisimme vaan itsemme, se olisi voittomme", lausui Paavo.
Samaa ajatusta kannatti Ollin matkakumppalikin.
"Minä lähden yksin!" huusi Olli kiukuissansa. Hänellä soivat lakkaamatta korvissa majurin sanat: "Omalla hengelläsi saat vastata jos päästät vangin karkuun!"
"Omasta hengestäni pidän vähän vaaria, sen olen menettänyt varomattomuudessani, että hylky pääsi vielä vihollisen oppaaksi ja voipi matkaan saattaa arvaamattomia tuhotöitä, se harmittaa minua enemmänkin", vaikeroi Olli.
Vihdoin saivat kumppanit Ollinkin tyytymään palaukseen.
"Kuinka minä kehtaan näyttää silmiäni Ristolle?" vaikeroi Olli edelleen.
Yö kului, toiset kumppanit nukkuivat nuotiolla, vaan Olli ei saanut silmää umpeen, huolissansa kun hän oli.
Paavo, joka oli ampunut paljo lintuja ja muuta metsän riistaa, joita hän juontain oli kantanut kanssansa, päätti myös seurata kumppaneita palausmatkalla kylään. Paavon suuri taakka jaettiin hevosten selkään ja miehet kävelivät, sillä nyt ei enää ollut niin kiirettä kun tulomatkalla. Sentähden viipyivätkin he palausmatkalla enämpi kun kaksi vuorokautta. Ensimmäisen yön viettivät he erään puron vierellä, jossa nyhtämällä saivat ruokaa hevosille. Toisen päivän illalla lähestyivät he kallioa, jolla menomatkallansa olivat eksyneet karkureitten jäljiltä. Yhtäkkiä kuulivat matkustajat likellä metsässä hevosen hirnuvan. Paavo juoksi hirnua kohti ja vähän matkan päästä löysikin hän hevosen iso säkki seljässä, sidottuna marhaminnalla puuhun, sekä vaimoihmisen makaavan hevosen vierellä. Hevosen, joka hyvillä mielin hörhötti Paavolle, tunsi hän omaksensa. Hän luuli ensiksi ihmisen nukkuvan, jonka tähden hän rykäsi, muka herättääksensä nukkunutta, vaan kun vaimo ei herännyt eikä liikahtanut, käveli hän likemmäksi, näki verta vaimon vierellä ja huusi matkakumppaneitansa, jotka olivat seisahtuneet vähän matkan päähän odottamaan Paavoa. Kumppanit saapuivat pian paikalle ja nyt tuli selville että vaimo makasi kuollunna verissänsä, iso puukko vieressä. Jokainen tunsi myös, että kuollut oli "Mieron-Saara".
Nyt ei ollut epäilemistäkään, että Jussi oli murhannut Saaran.