Paavo sai nyt oman hevosensa. Ruumis nostettiin ja sidottiin yhden hevosen selkään ja miehet, kukin taluttain hevostansa, lähtivät taas matkaan. Kun he nyt pian tapasivat karjatien, marssivat he yötä myöten ja saapuivat vihdoin aamulla kylään.
Kylässä oli Ollin lähdön jälkeen ollut suuri hälinä, yhdeltä oli kadonnut yhtä, toiselta toista, mistä oli kadonnut pyssy, mistä kirves, mistä ruokia, mistä vaatteita j.n.e. Iso-Tuovilasta oli kadonnut hevonen, Riston "nimikko". Kerolasta oli myös kadonnut hevonen, joka nyt Paavon muassa saatiin takasin. Kun viimemainitun hevosen selkään sidottu säkki avattiin, löydettiin siitä kadonneet vaatteet melkein kaikki, (yhden osan oli Jussi pukenut päällensä). Saaran povesta löydettiin rahakukkaro, sisältävä 200 riksiä, jonka Paavo tunsi omaksensa.
Olli käveli vihdoin allapäin, norpolla nokin Tuovilaan, jossa hän kohtasi Riston kartanolla.
Risto huusi: "Terve tulemaan, Olli ystäväni!"
"Älä kutsu minua ystäväksesi, sitä en ansaitse, kun olin niin tyhmä, että päästin suurimman pahantekiän karkuun!"
"Kävelemme nyt sisälle, Olli, Anna odottaa meitä murkinalle", lausui
Risto lohdutellen.
Anna tervehti Ollia ystävällisesti ja kehoitti kaikkia, vanhuksetkin olivat läsnä, istumaan ruualle.
Olli valitti taas ja lausui: "En minä ole kelvollinen istumaan pöytään kunniallisten ihmisten kanssa, kuolemaan tuomittu raukka! Voi hyvänen aika kun päästin roiston karkuun", vaikeroi Olli vesissä silmin.
"Älä nyt tuota murehti, et suinkaan sitä tahallasi tehnyt, sen jokainen tietää", lohdutti Anna.
"Aivan niin, Annaseni", säesti Risto.