ROSINA (hämmästyneenä). Ah! herra Figaro, kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä!
FIGARO. Teidän terveytenne, hyvä neiti?
ROSINA. Ei liioin kehuttava, herra Figaro. Ikävyys kuolettaa minut.
FIGARO. Sen minä uskon; se lihottaa vaan hupsuja.
ROSINA. Kenenkä kanssa puhuitte niin vilkkaasti tuolla alhaalla? Minä en kuullut; mutta…
FIGARO. Erään nuoren maisterin kanssa, joka on minun sukulaisiani ja josta toivotaan suuria; älykäs, tuntehikas, taidokas ja sangen miellyttävän näköinen.
ROSINA. Ohi siis aivan soma mies, uskon ma! Hänen nimensä on?…
FIGARO. Lindor. Hänellä ei ole ropoakaan; mutta joll'ei hän olisi äkkiä lähtenyt pois Madrid'ista, olisi hän siellä voinut saada jonkun hyvän paikan.
ROSINA (ajattelemattomasti). Hän kyllä saa semmoisen, herra Figaro; hän kyllä saa. Sellainen mies, jommoiseksi te olette häntä kuvaillut, ei ole luotu tuntemattomaksi pysymään.
FIGARO (itseksensä). Varsin hyvä! (Ääneen.) Mutta hänellä on suuri vika, joka aina on oleva hänen edistymiselleen haittana.