ROSINA. Vika, herra Figaro! Vika! oletteko aivan varma siitä?
FIGARO. Hän on rakastunut.
ROSINA. Hän on rakastunut! Ja te sanotte sitä viaksi?
FIGARO. Itse asiassa se on vika vaan hänen hoikkaan kukkaroonsa katsoen.
ROSINA. Ah! kuinka kohtuuton sallimus on! Ja eikö hän sano, keneen hän on rakastunut? Minun uteliaisuuteni…
FIGARO. Te olette viimeinen, hyvä neiti, jolle minä tahtoisin ilmoittaa tämänkaltaisen salaisuuden.
ROSINA (vilkkaasti). Minkätähden, herra Figaro? Minä olen vaitelias. Tuo nuori mies on teidän sukulaisenne, hän miellyttää minua erinomaisesti… Sanokaahan.
FIGARO (katsellen häntä viekkaasti). Kuvailkaa mielessänne sievintä pikku hempukkaista, hellää, lempeää, sukkelaa ja hilpeätä, miellyttävää; keveäjalkaista, notkeaa, solevaa, käsivarret pulskeat, suu ruusuinen, ja kädet! posket! hampaat! silmät!…
ROSINA. Asuuko hän tässä kaupungissa?
FIGARO. Tässä korttelissa.