ROSINA (itseksensä). Häneltä ei ole mitään jäänyt huomaamatta.
(Ääneen.) Te kyllä ansaitsisitte, että niin olisi.
BARTHOLO (katselee Rosinan käsiä). Niin onkin. Te olette kirjoittanut.
ROSINA (hämillänsä). Se olisi varsin hupaista, jos aikoisitte saada minut sitä myöntämään.
BARTHOLO (tarttuen hänen oikeaan käteensä). Minäkö! en ensinkään; mutta teidän sormenne, joka vielä on läkillä tahrattuna! Heh! viekas signora!
ROSINA (itseksensä). Kirottu mies!
BARTHOLO (yhä pitäen hänen kädestään kiinni). Nainen luulee kyllä olevansa turvassa sentähden, että hän on yksin.
ROSINA. Ah! epäilemättä… Sepä soma todistus!… Tauotkaahan jo, herra, te vääntelette minun käsivarttani. Minä poltin sormeni, kun laittelin vaatekoristeitani tuon kynttilän ääressä; ja minulle on aina sanottu, että pitää heti panna läkkiä päälle: sen teinkin.
BARTHOLO. Vai sen te teitte? Katsokaamme siis, vahvistaako toinen todistus edellisen. Se on tuo paperivihko, jossa minä varmaan tiedän olleen kuusi arkkia; sillä minä luen ne joka aamu, tänään vielä.
ROSINA (itseksensä). Voi tolvana minua!
BARTHOLO (lukien). Kolme, neljä, viisi…