ROSINA. Kuudes…
BARTHOLO. Minä näen kyllä, että kuudes ei ole täällä.
ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Kuudes? Minä olen käyttänyt sen tuutiksi niitä makeisia varten, joita lähetin Figaron tyttärelle.
BARTHOLO. Figaro'n tyttärelle? Entäs kynä, joka oli aivan uusi, kuinka se on tullut mustaksi? Sitenkö, että olette kirjoittanut Figaro'n tyttären adressin?
ROSINA (itseksensä). Tuolla miehellä on mustasukkaisuuden vainu jo luonnosta!… (Ääneen.) Minä olen sillä uudestaan piirtänyt kuluneen kukkasen siinä liivissä, jota ompelen teille neulomuspuissani.
BARTHOLO. Kuinka mieltä ylentävää tuo on! Jotta teitä uskottaisiin, lapseni, pitäisi teidän olla punastumatta, kun yhtä mittaa vääristelette totuutta; mutta sitä te ette vielä osaa.
ROSINA. No! kukapa olisi punastumatta, herra, kun näkee noin ilkeitä johtopäätöksiä tehtävän mitä viattomimmista töistä?
BARTHOLO. Tietysti, minä olen väärässä. Polttaa sormensa, tahrata sitä läkillä, tehdä paperituutti Figaron tyttärelle lähetettäviä makeisia varten, piirtää minun liiviäni neulomuspuissa! mitä löytyy sen viattomampaa? Mutta kuinka paljon valheita läjättyinä yhden tositeon salaamiseksi!… Minä olen yksin, ei kukaan näe minua; minä saan valhetella mieleni mukaan. Mutta sormen pää jää tahratuksi, kynä on mustunut, paperia puuttuu! Eihän kaikista voi pitää huolta. Aivan varmaan, signora, kun minä menen ulos kaupunkiin, saa lukittu ovi vastata minulle teidän puolestanne.
Kahdestoista kohtaus.
(Kreivi, Bartholo, Rosina. Kreivi ratsumiehen puvussa, näyttäen
olevan vähän humalassa ja laulaen: Réveillons-la etc.)