(Koko tämän kohtauksen kestäessä tekee kreivi, mitä hän voi, saadaksensa puhutella Rosinaa; mutta holhojan levoton ja vireä silmä estää häntä aina siitä. Tämä aikaan-saattaa äänettömän näytelmän kaikkien henkilöitten kesken, joka on aivan erillänsä tohtorin ja Figaron sananvaihdosta.)
BARTHOLO. Tuletteko vielä vatsaa perkaamaan, suonta iskemään, lääkkeitä anniskelemaan, panemaan koko talonväkeäni vuoteelle?
FIGARO. Herra, juhlaa ei ole joka päivä; mutta jokapäiväisiä huolia lukemattakaan, olette saattanut huomata, että kun siitä on ollut tarvis, minun intoni ei odota että käsketään…
BARTHOLO. Teidän intonne ei odota! Mitä sanotte, herra innokas, tuolle onnettomalle, joka haukottelee ja nukkuu aivan hereillänsä? ja toiselle, joka kolme tuntia jo on aivastanut niin että hänen pääkallonsa halkee ja hänen aivonsa tärisevät? mitä te heille sanotte?
FIGARO. Mitäkö minä heille sanon?
BARTHOLO. Niin.
FIGARO. Minä sanon heille… No! saakeli! minä sanon sille, joka aivastaa, prosit! ja sille, joka haukottelee, mene levolle! Se ei, herra, paisuta rätinkiä.
BARTHOLO. Eipä suinkaan; mutta suonen-iskeminen ja lääkkeet paisuttaisivat sitä, jos minä tahtoisin suostua siihen. Innostako myös olette pannut muulini silmät myttyihin? ja tuottaako teidän laastarinne sille näön takaisin?
FIGARO. Joll'ei se tuota sille näköä takaisin, se ei myöskään ole se, joka estää sitä näkemästä.
BARTHOLO. Jos minä tapaan sen rätingissä!… Semmoinen julkeus ei käy laatuun!