KREIVI. Oi! säästä minua, ystäväni! Vieläkö sinäkin runoja sepität? Minä olen nähnyt sinun tuolla töhertelevän polvellasi ja laulavan aamusta saakka.
FIGARO.. Siinäpä juuri on onnettomuuteni syy, Teidän Excellensinne. Kun ministerille ilmoitettiin, että minä tein, voin sanoa, jotenkin sievästi, — kukkasvihkoja Cloriille, että lähetin arvoituksia sanomalehtiin, että oli liikkeellä minun tekemiäni madrigaleja; sanalla sanoen, kun hän kuuli, että minä olin painettu aivan elävänä, käänsi hän asian tragilliseksi ja eroitti minut virastani, väittäen syyksi, että kirjalliset harrastukset ovat mahdottomat sovittaa yhteen virkatointen hengen kanssa.
KREIVI. Järjellisesti tuumittu! etkä sinä antanut huomauttaa hänelle…
FIGARO. Minä katsoin itseäni varsin onnelliseksi siitä, että hän unhotti minut, sillä minä olin vakuutettu, että grandi tekee meille kylliksi hyvää, kun hän ei tee meille pahaa.
KREIVI. Sinä et sano kaikkia. Minä muistan, että sinä minun palveluksessani olit aika hulivili.
FIGARO. Oi Jumalani, tahdotaanhan, armollinen herra, että köyhän miehen pitää olla ilman vikoja.
KREIVI. Laiska, rappeutunut…
FIGARO. Kun niin paljon hyviä avuja palvelijalta vaaditaan, tunteeko
Teidän Excellensinne monta isäntää, jotka rengiksi kelpaisivat?
KREIVI (nauraen). Se ei ole hullumpaa. Ja sinä vetäysit syrjään tähän kaupunkiin?
FIGARO. En heti.