"Kiihtynyt hevoseni pikemmin lensi kuin juoksi, ja olimme ainakin kerinneet jo kaksi kolmannesta tiestä, kun meitä siltä osalta kanavaa mikä läheni tietä kohtasi plutoona-ampuminen. Hevoseni teki hurjan hyppäyksen sekä rymähti äkkiä maalian, ja minä vierin kymmenen askelta eteenpäin pojan kanssa. Olin melkein samassa silmänräpäyksessä jaloillani; olin satuttanut itseäni pahoin ja nilkutin, mutta saatoin kuitenkin seisoa jaloillani; läheisyydessä makasi Guiseppe. Hän makasi pitkänään tomuisella tiellä ja nousi istualleen, silmät hurjistuneina ja itse aivan huumautuneena tuosta kovasta kolauksesta. Ilahduin suuresti nähdessäni hänen liikahtavan ja tartuin häneen kiinni nostaakseni häntä seisomaan, mutta hän parkasi heti sydäntä vihlovalla äänellä ja kaatui takaisin maahan. Hänen oikea reitensä oli murtunut polven yläpuolelta.
"Pensasto oli ainoastaan neljänsadan meetrin päässä ja luoteja sateli kuin rakeita ympärillämme. Otin pojan syliini huolimatta hänen vastustuksestansa ja aloin juosta. Jokainen askeleeni tuotti hänelle kauheita tuskia, hänen huutonsa vihloi sydäntäni, ja voin vieläkin sitä kuulla. Hän huusi apua, mainitsi äitiänsä ja huusi avuksi neitsy Mariaa.
"'Antakaa minun maata! Antakaa minun jäädä tänne makaamaan!' huusi hän. 'Pysähtykää, Jumalan tähden! Kärsin niin kovia tuskia! Tahdotteko tappaa minut? Santa Madre di Dio! Abbiate pietà di me.' (Pyhä Jumalan äiti! Armahda minua!)
"Ja tunsin hänen vääntävän pieniä kätösiänsä olkapäilläni ja kaulallani kauheissa suonenvedon tempauksissa. Mutta minä pitkitin vaan juoksemistani hengästyneenä, väristen ja rattaiden jälkiin kompastuen, kiiveten ruumiiden yli, melkein mielipuolena pojan valitushuutojen ja luotien suhisemisen vuoksi. Kolme kertaa minua luoti kohtasi, mutta ainoastaan siipaisten ensi kerran olkapäähän, toisen kerran reiteen, mutta tunsin sitä tuskin niinkään paljon kuin ruoskanlyöntiä. Kolmannella kerralla vaikeni Guiseppen parkuminen; sittenkuin luoti oli pyhkäissyt kaulani ohitse, oli se tunkeutunut hänen kainalokuoppaansa; mutta minä juoksin vaan pysähtymättä, tuo onneton, melkein hengetön olento sylissäni.
"Nuo neljä sotamiestä, jotka ulohtaalta olivat nähneet koko tapauksen, auttoivat minua, sittenkuin olin tullut heidän luoksensa ja olin luodeilta turvassa, panemaan pojan ruohikkoon. He katselivat minua kummastuneina, näytin epäilemättä ihan mielenvikaiselta. Raastoin hiuksiani sanoen:
"'Minä olen murhannut hänet! Minä olen murhannut hänet! eikä siitä ollut mitään hyötyä!"
"Hän hengitti vielä; minä roiskutin kylmää vettä hänen kasvoillensa, haudoin hänen ohimoitansa konjakilla ja revin rikki hänen vaatteensa, saadakseni haavan niin pian kuin mahdollista sidotuksi.
"'Hänen täytyy elää!' virkoin minä. 'Hänen täytyy elää, kunnes pääsemme
Polesellaan.'
"Pakoitin häntä nielemään suullisen paloviinaa; se virkistytti häntä jälleen henkiin. Hän tuli jälleen taidollensa, koetti liikahtaa ja kaatui huoaten taas pitkäkseen. Lankesin polvilleni hänen viereensä samalla kun sotamiehet kiiruusti laittoivat paaret kivääreistänsä, muutamista oksista ja hevosloimista, sekä koetin saada pojan minua ymmärtämään. En enää tiedä mitä sanoin hänelle, en muista kaikkia niitä ihmeellisiä kapineita, joita lupasin hänelle, mutta tärkeintä mitä sanoin oli että hänen isänsä oli Polesellassa, että minä en tuntenut tietä ja että hänen tuli minulle sitä näyttää. Hän ei kuunnellut minua, koska hänen tuskansa eivät antaneet hänelle niin paljon rauhaa. Haava ja murtunut reitensä vaivasi häntä kauheasti.
"Paaret olivat nyt, valmiit, mutta kun aioin nostaa Guiseppea niille parkasi hän kauheasti, josta emme kuitenkaan voineet olla tietävinämmekään, ja me lähdimme liikkeelle. Vaikka sotamiehet kantoivat häntä erinomaisella varovaisuudella, pakoitti jokainen liikunto hänen tuskasta parkaisemaan. Hänen rinnastansa vuosi vertä paidan läpi aina siihen lumouskaluun saakka, joka riippui hänen kaulassansa. Hiki takellutti kiharaisen tukan kiinni hänen otsaansa. Hän oli kauhean kalpea, ja hänen silmistänsä, joiden ympärille mustia kehiä oli muodostunut, pisaroi isoja kyyneleitä. Hän itki, anoi ja rukoili meitä jättämään hänet sinne makaamaan. Mutta hän olisi kuollut avun puutteesen, ja nyt täytyi meidän pitkittää matkaamme hänen itsensäkin tähden, hänen pelastamisensa tähden. Koetin kaikin tavoin lohduttaa häntä, kerroin tuhat kertaa, että hänen isänsä odotti häntä, ja että me kannoimme häntä hänen luoksensa. Rukoilin häntä, mutta en voinut saada muuta vastausta, kuin vaikeroimista, huokauksia ja kyyneleitä.