Suomalaiseen käännösrunouteen on tähän saakka tietääkseni kolmellakin eri tavalla koetettu aleksandrinia sovittaa. Ensimmäinen tyyppi, jota toistaiseksi ei liene käytetty minkään alkuperäisesti ranskalaisen draaman suomentamiseen, on se meille germaanisen kosketuksen kautta siirtynyt, jolla esim. on suoritettu — ja jolla myös itse viisitoista vuotta sitten suoritin — Regina von Emmeritzin suomennoksen. Siinä on loppusoinnut, siinä on sesuuri, siinä on runojalkaluku sama kuin ranskankielessäkin, joten se siis tarjoaa kylläkin monta etua suomentajalle. Mutta se rytmivaihtelun ja eloisuuden puute, joka on suoranainen seuraus suomalaisen runokielen germanisoituneesta tavasta yleensä käsitellä romaanisia runomittoja, tekee sen pitkässä, kokoillan näytelmässä käytettynä korvalle kovin kankeaksi ja tympäiseväksi. — Toista tyyppiä onkin sen vuoksi O. Manninen koettanut Molièren Oppineiden naisten suomennoksessa, vaihtaen koko tuon juhlallisen, jäykkäpukuisen aleksandrinin (joka ei suinkaan ole yhtä juhlallinen ja jäykkä alkukielessään) keveäksi, hypähteleväksi, nykyaikaista keskustelutyyliä lähenteleväksi anapestiksi. Mahdollisesti voikin se olla lopullinen ratkaisu klassillisen ranskalaisen huvinäytelmän suomenkielelle siirtämiseen nähden. Mutta murhenäytelmään on se ehdottomasti liian levoton ja oikullinen. — Kolmatta tyyppiä olen jälleen itse käyttänyt, nimittäin Racinen Phaidran suomennoksessa kymmenkunnan vuotta sitten. Se on muuten tavallinen jalkainen traagillinen silosäe, mutta säännöllisillä loppusoinnuilla varustettu. Koska ne kuitenkin sangen suuressa määrin sitovat kääntäjää, joskin niiden avulla saa jonkun verran säilytetyksi alkutekstin muodollista loisteliaisuutta, ja koska monta alkuperäisen ranskalaisen säkeen polveketta jää täten, sen noin viidennellä osalla lyhentyessä, pakostakin joko kokonaan kääntämättä tai ainakin suomentajan mielivaltaisen yhteenvedon varaan, en ole sitäkään ratkaisua asialle voinut pitää lopullisena.

Tässä Corneillen Cid-käännöksessä olen koettanut uutta, siis neljättä tyyppiä. Säilyttäen loppusoinnut, alkuperäisen runojalkaluvun ja itse lyhytpitkän runomitan pohjan sellaisenaan, olen vain, suurempaa vaihtelua ja notkeutta aikaansaadakseni, muuttanut sesuurin käyttelyn niin, että siitä on, säännöllisen ohella, muodostunut useampiakin eri rytmipatoutumia, kuten

Säännöllinen:

Niinkuin hän verraton | on sotakunnoltansa —

Epäsäännölliset:

1) Elvira, kaikki onko | seikat kerrotut —

2) Hän hyväksyiskö vaalini? | Mi syy on luulla —

3) Mut niit' en seuraa, | kysymys on kunniasta —

ynnä muiden lisäksi vielä 2-sesuuriset, joista taas on useampia eri alamuotoja.

Jättäen tämänkin ratkaisun lopullisuuden vielä kokonaan lukijan omasta korvasta ja vastaisten suomentajien saavutuksista riippuvaksi, tahdon vain lopuksi huomauttaa, ettei "Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston" kaunokirjallinen osasto suinkaan ole sen suuremmasta tai vähemmästä tarkoituksenmukaisuudesta missään esteettisessä edesvastuussa, sillä sen asettamat tarkastajat, tohtorit Juhani Aho ja A. V. Koskimies eivät ole sitä hyväksyneet eivätkä hylänneet, vaan ainoastaan lausuneet toivomuksenaan, että selittäisin suomalaiselle yleisölle parilla sanalla tämän tärkeän runo kielellisen kysymyksen nykyiset kehitysasteet.