ELVIRA.
Isänne murhaajaako rakastatte noin?
CHIMENE. Rakastan? Riitä ei! Ma häntä jumaloin. Vihani lempi voittaa; armahani nään ma murhamiehessä, nään joka piirteessään, ja tunnen, kuinka vielä sydämessäni isääni vastahan Rodrigo iskevi. Hän hyökkää, ahdistaa, hän väistyy, vaanii, torjuu, hän kons' on voitolla, kons' allakynsin horjuu, mut tässä taistelossa lemmen ynnä vihan ei taivu sieluni, vaan sydän särkyy ihan; näät vaikka vallitsee mua liekki lemmen armaan, en tietä velvoituksen tuolta tutki varmaan, käyn horjumatta, kunne ohjaa kunniani. Murehtii kohtaloa koidon armahani tää sydän, mutta silti tiedän säälienki, ken olen ynnä mitä tahtoo taaton henki.
ELVIRA.
Aiotte kostaa?
CHIMENE. Ah, tuo aatos julma on, myös kosto, jonka vaatii vallat kohtalon! Ma päätään pyydän, sitä saada pelkäilen, surmaansa etsin, vaikka kuolen kanssa sen.
ELVIRA.
Hylätkää, hylätkää tuo tuuma surullinen!
Lain alle tuiman niin ei teidän antauminen!
CHIMENE. Kuin? Taatto kuollut multa, melkein sylistäin, huutaisi kostoa ja turhaan huutais näin? Lumojen muiden vuoksi sydän heikko tämä vain oisko häpeän ja tuskan kyyneltämä, ja sietäisinkö alle kurjan vaitiolon katoovan kunniani lemmen vuoksi polon?
ELVIRA. Mua uskokaa: te ootte anteeks annettava, kun teidän miehelle on kaunaa kannettava niin rakkaalle, niin lempivälle. Kyllin teitte, kun eteen kuninkaan jo asianne veitte; noin älkää synkkämielin syöskö eespäin!
CHIMENE. Kostaa mun täytyy, kunniani ylös yksin nostaa, ja mitä kuiskineekin lempi, kuule tuota ei sielu suuri eikä tekosyihin luota.
ELVIRA.
Mut häntä vihaa ette? Häntä lemmitte?
CHIMENE.
Sen myönnän.