KREIVI.
Mit' aiot, vanhus heikko?
DON DIEGO. Voima voipuva, ah Luoja, jättääkö mun tässä tarpeessa?
KREIVI. Mun miekkas on! Mut ylpistyisit liikaakin, jos voitonmerkkiä ma moista kantaisin. Hyvästi! Tutkikoon — vaikk' kateet kuinka parjaa — sun johdollasi prinssi urhotöittes sarjaa; tää esimerkki, kuinka kopeus rangaistaan, voi hälle viittana myös olla oikeaan.
5:s kohtaus.
DON DIEGO. Voi raivon toivottuutta! Voi sua vanhuus nurja! Näin kauan elinkö vain ollaksein näin kurja? Töiss' urhon harmeninko vain ma nähdäkseni, hetkessä kuinka kuihtui laaker-seppeleni? Käs tää, min voimaa kaikk' Espanja kunnioitti, mi valtakunnalle niin monet voitot voitti, mi usein kuninkaansa turvas istuimen, mua puolla ei, vaan herpoo, minut pettäen! Ah, menneen mainehessa julma muisto tää! Tuhanten päiväin työtkö päivä hävittää? Uus arvoniko näin on onnen kuilu mulle, syvyyden hauta kunniallein tahratulle? Täytyykö nähdä kreivi loistossansa tässä ja kuolla kostamatta taikka häpeässä? Nyt prinssin opettaja kreivi olkohon! Niin suureen arvoon kuulu ei mies maineeton; valinnut vaikka mun on kuningas, hän tautta kateuden tahrannut mun on tään herjan kautta. Pois miekka, sankartöiden sorjin kanne, mutta koristus turha, koska vyötät uupunutta, pelätty muinoin, äsken tässä herjassa paraatiin, vaan et puolustukseen kelpaava, pois, pois jo luota ihmiskunnan kurjimman, käy käsiin parempiin, käy käteen kostajan!
6:s kohtaus.
DON DIEGO. DON RODRIGO.
DON DIEGO.
Rodrigo, pelkäätkö?
DON RODRIGO. Tuon kyllä opettaisin, jos isä ette ois.
DON DIEGO. Ah, viha kaunokaisin! Tään vaivan vastakaiku mulle suloinen! Vereni tunnen, koska kuohun kuulen sen; tuo hehku pikainen on hiiltä nuoruuteni. Rodrigo, poikani, ah, kosta loukkaukseni, mun eestäin kosta!