Siellä on meillä joka ilta kaksi tietä valittavana Eyoubiin päästäksemme.
Päästäksemme suorinta tietä on meidän kuljettava suuren Stambuliin vievän laivasillan yli, käytävä jalan Phanarin, Balatan ja hautausmaitten kautta, joka kuitenkin on öisin siksi vaarallinen, että vain kolmisin voimme sitä kulkea, silloin kun uskollinen Samuel on mukana.
Tänä iltana olimme ottaneet venheen Kara-Köistä päästäksemme rauhallisemmin kotiin.
Ei tuulahdustakaan ilmassa, ei lainettakaan vedessä, ei ääntäkään!
Stambul oli verhottu suureen lumivaippaan.
Se oli vaikuttava pohjoismainen näky, jollaista ei olisi odottanut auringon ja sinisen taivaan kaupungissa.
Kaikki nuo kukkulat, joilla oli tuhansia mustia majoja, kulkivat hiljaa silmiemme ohi, tänä iltana verhoutuneina yksitoikkoiseen ja synkkään valkoiseen vaippaan.
Noitten lumeen hautautuneitten inhimillisten muurahaiskekojen yläpuolelle kohosivat harmaitten moskeijoitten suurenmoiset kuvut ja minareetien terävät kärjet.
Usvien hunnuttama kuu heitti kaiken ylle hämärän ja sinertävän valonsa.
Kun saavuimme Eyoubiin, näimme tulen pilkistävän ikkunoittemme ruutujen, ristikoitten ja paksujen verhojen läpi… hän oli siellä, hän oli ensimmäiseksi ehtinyt kotiin…
Katsokaa, Plumkett, eurooppalaisissa taloissanne, jonne te itse ja monet muut muitta mutkitta pääsette, ette voi kuvitellakaan tuota saapumisen onnea, joka sinänsä korvaa kaikki vaivat ja kaiken väsymyksen…