Silloin hän oli ajatellut omia koristuksiaan, mutta häntä peloitti lähettää niitä myytäviksi tai vaihdettaviksi kultaseppien basariin, ja hänen oli täytynyt käyttää muita keinoja. Ja niin hän toi minulle omat korunsa, jotka eräs Scutarin seppä oli salaa vasaralla musertanut, muutettuna suureksi, säännöttömäksi ja paksuksi sormukseksi.
Ja vannoin hänen pyynnöstään, etten milloinkaan luopuisi tuosta sormuksesta, että kantaisin sitä koko ikäni…
66.
Oli säteilevä talviaamu, — talvi on lempeä Levantissa.
Aziyadé, joka oli lähtenyt Eyoubista tuntia ennen meitä, laskeutui Kultaiselle Sarvelle harmaassa puvussa palatakseen isäntänsä, Mehmed Fatihin haaremiin. Hän oli hilpeä ja hymyssäsuin valkoisen huntunsa alla. Vanha Kadidja oli hänen seurassaan, ja molemmat istuivat mukavasti hoikan venheensä perässä, jonka keula oli helmillä ja kullalla koristeltu.
Ahmet ja minä kuljimme taas päinvastaiseen suuntaan loikoen pitkän kaksisoutuisen kanootin punaisilla patjoilla.
Oli Konstantinopolin aamun loistavin hetki. Palatsit ja moskeijat, jotka vielä punersivat nousevassa auringossa, kuvastuivat Kultaisen Sarven tyyniin syvyyksiin. Joukko karabatak'eja, (mustia kuikkia) heitti hullunkurisia kuperkeikkoja kalastajien venheitten ympärillä ja katosivat pää edellä kylmään siniseen veteen.
Sattuma, taikka caiqdji'emme (soutajiemme) oikku aiheutti sen, että kultaiset venheemme kulkivat toistensa ohi niin läheltä, että airot kolahtivat yhteen. Soutajamme käyttivät tilaisuutta lähettääkseen toisilleen asianmukaisia kohteliaisuuksia: "Koira, koiran poika, koiran pojanpoika!" Ja Kadidja uskalsi hymyillä meille salaa, näyttäen pitkiä valkeita hampaitaan mustasta suustaan.
Aziyadé sen sijaan ei räpäyttänyt silmääkään.
Hän oli kiintynyt vain kuikkien kujeisiin.