Seuraavana yönä emme nukkuneet kumpikaan.
Tunsin hänen kärsivän, koko hänen ruumiinsa jäykkeni tuskasta. Haavoittunutta kättä täytyi pitää pystyssä akan neuvon mukaan, ja niin hän kärsikin vähemmän. Pitelin itse tuota hentoa kättä, jota kuume poltti. Kaikki säikeet värisivät ja vapisivat, ja tunsin niiden päättyvän tuohon syvään, ammottavaan haavaan. Tunsin itsekin kärsiväni, aivan kuin minulla olisi ollut haava luuhun asti eikä hänellä.
Kuu valaisi paljaita seiniä, tyhjää permantoa, tyhjää huonetta. Huonekalujen puute, karkeat puupöydät, vailla silkkipeitteitään, herättivät kurjuuden, kylmän ja yksinäisyyden ajatuksen. Koirat ulvoivat ulkona tuolla kaamealla tavalla, jota Turkissa, kuten Ranskassakin, sanotaan kuoleman enteeksi. Tuuli ulvoi ovella, tai valitteli aivan hiljaa kuin kuoleva vanhus.
Hänen toivottomuutensa koski minuun. Se oli niin syvä ja alistuvainen, että se olisi liikuttanut kiviäkin. Olin kaikki hänelle, ainoa, jota hän oli rakastanut, ja ainoa, jota hän rakastaisi; ja nyt aioin poistua hänen luotaan palaamatta.
— Suo anteeksi, Loti, sanoi hän, että tuotin sinulle vastusta leikkaamalla sormeni; estän sinua nukkumasta. Mutta nuku, Loti, eihän minun kärsimykseni mitään ole, koska itse olen lopussa.
— Kuule, vastasin; Aziyadé, rakkahin, haluatko että palaan?
10.
Hiukan sen jälkeen istuimme vielä molemmat vuoteen reunalla; pitelin yhä hänen haavoittunutta kättään ja hänen hervonnutta päätään. Vannoin hänelle palaavani, seuraten juhlallisten lupausten muhamettilaista muotoa.
— Jos olet naimisissa, Loti, sanoi hän, ei se tee mitään. En olisi enää armaasi, olisin sisaresi. Mene naimisiin, Loti; se on toisarvoista! Rakastan enimmän sieluasi. Pyydän Allahilta vain, että saisin taas tavata sinua. Sitten olisin vielä melkein onnellinen, eläisin sinua odotellen, ja Aziyadén elämä ei olisikaan lopussa.
Sitten hän alkoi hiljalleen vaipua uneen. Päivä alkoi koittaa ja jätin hänet, kuten muulloinkin ennen auringon nousua nukkumaan hyvää ja rauhallista unta.