11.
Maalisk. 23 p:nä.
Menin laivaan ja palasin kiiruusti. Siihen kului kolme tuntia. Ilmoitin
Aziyadélle, että lähtöä oli lykätty kaksi päivää.
Kaksi päivää on vähän, kun ne ovat olemassaolon viimeiset, ja kun on kiire nauttia toinen toisestaan aivan kuin kuolema olisi tulossa.
Tieto lähdöstäni oli jo levinnyt ja luonani kävi jäähyväisillä paljon stambulilaisia naapureitani. Aziyadé sulkeutui Samuelin huoneeseen ja kuulin hänen itkevän. Vieraatkin kuulivat sen, mutta hänen olonsa luonani oli jo tullut tietyksi lähimmässä ympäristössä, ja se hyväksyttiin vaieten. Ahmet oli muuten eilen illalla vakuuttanut yleisölle, että tyttö oli armenialainen, ja tuo muhamettilaisen antama takuu oli hänen turvansa.
— Olimme aina odottaneet, sanoi dervishi Hassan-effendi, että saamme nähdä teidän katoavan tällä tavoin kuin salaportaita myöten tai taikaiskusta. Sanotteko meille ennen lähtöänne, Arif tai Loti, kuka olette ja mitä olette tullut tekemään meidän joukossamme?
Hassan-effendi oli vilpitön. Vaikka hän ja hänen ystävänsä olivatkin halunneet tietää, kuka olin, eivät he kumminkaan tienneet siitä kerrassa mitään, koska he eivät milloinkaan olleet sitä urkkineetkaan. Turkkiin ei ole vielä tuotu ranskalaista poliisiasiamiestä, joka ottaa vieraasta selvän kolmessa tunnissa; siellä saa vapaasti elää rauhassa ja tuntemattomana.
Ilmaisin Hassan-effendille nimeni ja arvoni, ja me lupasimme kirjoittaa toisillemme.
Aziyadé oli itkenyt monta tuntia, mutta hänen kyyneleensä eivät enää olleet niin katkeria. Ajatus, että hän saisi nähdä minut jälleen, alkoi selvitä hänen mielessään ja teki hänet rauhallisemmaksi. Hän alkoi jo sanoa:
"Kun palaat…"