Istuin Brightburyssä vanhojen lehmusten alla. Sinipäinen pikkulintu lauloi pääni yläpuolella monimutkaista pitkää laulua. Se pani siihen koko linnun sielunsa, ja sen laulu herätti mielessäni muistojen maailman.
Ensin se oli sekava, kuten kaukaiset muistot. Sitten kuvat saapuivat vähitellen yhä selvempinä ja tarkempina, ja vihdoin tunsin olevani täydellisesti niiden keskellä.
Niin, tuolla kaukana Stambulissa, — suurimpien varomattomuuksiemme, karkuretkiemme, vallattomuuksiemme päivinä. Mutta Stambul on niin suuri, siellä on niin outo olla. Ja ukko Abeddin oli Adrianopolissa!…
Oli kaunis talvinen iltapäivä ja me kävelimme auringossa kahden, hän ja minä, onnellisina kuin kaksi lasta saadessamme olla yhdessä, kerran sattumalta, ja kierrellä maalla.
Valitsemamme kävelypaikka oli kuitenkin surullinen: kuljimme pitkin Stambulin muurin vartta, kaikkein yksinäisimmässä paikassa, missä ei mikään näytä edistyneen viimeisten bysanttilaisten keisarien ajoista saakka.
Suuren kaupungin koko liike on meren puolella, ja vanhojen muurien ympärillä on hiljaisuus yhtä täydellinen kuin kuolleitten kaupungin vaiheilla. Joskin paksuissa valleissa siellä täällä aukenee portteja, saattaa olla varma siitä, ettei kukaan niistä kulje, ja että olisi ollut yhdentekevää poistaakin ne. Muuten nuo portit ovatkin matalia, muodottomia, salaperäisiä. Ja kultaiset kirjoitukset, oudot kiehkurat koristavat niitä.
Asutun kaupungin ja linnoitusten välillä on laajoja rakentamattomia alueita, joita peittävät hämäräperäiset mökit, kaikkien historiallisten aikojen sortuneet rauniokasat.
Ja ulkoa ei mikään tule keskeyttämään noitten muurien pitkää yksitoikkoisuutta, tuskinpa siellä täällä valkoista varttaan kohottava minareettikaan. Aina samat vallin sarvet, samat tornit, sama vuosisatojen luoma väri — samat säännölliset piirteet, jotka suorina ja jylhinä häipyvät näköpiirin taakse.
Kävelimme kahden noitten suurien muurien juurella. Ympärillämme, oli jättiläismäisiä kypressimetsiä, korkeita kuin tuomiokirkot, joitten varjossa tunkeilivat muhamettilaisten haudat tuhatlukuisina. En ole missään nähnyt niin paljon hautausmaita kuin täällä, en niin paljon hautoja ja vainajia.
— Näitä paikkoja, virkkoi Aziyadé, rakastaa Asrael, joka öisin pysäyttää lentonsa sinne. Hän kokoaa suuret siipensä ja kulkee kuin ihminen peloittavien varjojen alla.