— Entä Ahmet? kysyn.
— Poissa, lähti sotaan!
Saavun Eriknazin, hänen sisarensa luo.
— Niin, lähtenyt, virkkaa hän. Hän on Batumissa, ja taistelun jälkeen emme ole kuulleet hänestä mitään.
— Eriknaz'in mustat kulmakarvat olivat tuskallisesti rypistyneet, hän itki katkerasti tuota veljeä, jonka ihmiset olivat häneltä ryöstäneet, ja pikku Alenashah itki äitiään katsellessaan.
Menin Kadidjan majaan, mutta eukko oli muuttanut eikä kukaan tiennyt hänen asuntoaan.
2.
Silloin läksin yksin Mehmed-Patihin moskeijan luo, Aziyadén talolle päin, päättämättä mitään sekavissa aivoissani, ajattelematta edes mitä aioin tehdä, vain tarpeessa lähestyä häntä, nähdä hänet.
Kuljin tuon raunio- ja tuhkakasan kautta, joka muinoin oli ollut äveriäs Phanar. Nyt siellä vallitsi vain hirmuinen hävitys; pitkät kuolleet kadut olivat täynnä mustia hiiltyneitä jätteitä. Tuon saman Phanarin läpi olin ennen hilpeänä kulkenut Eyoubiin, missä armaani minua odotti…
Kaduilla huudettiin. Turkin puetut, sotaan kutsutut, puoleksi aseistetut, puolivillit miesjoukot teroittivat yagatan'ejaan kiviin, kuljetellen valkoisilla kirjaimilla kirjailtuja vihreitä lippuja.