Kävelin hitaasti. Astuin Eski-Stambulin yksinäisiä katuja.
Yhä lähemmäksi tulin. Olin Mehmed-Fatihiin johtavalla synkällä kadulla.
Sen varrella hän asui…
Ulkona olevat esineet näyttivät auringon valossa niin synkiltä, että ne ahdistivat sydäntäni. Surullisella kadulla ei ollut ketään. Siellä oli aivan hiljaista, askeleeni vain kaikuivat…
Katukivillä, vihreällä ruoholla kulki muudan vanhus muurin viertä hiipien. Hänen viittansa poimujen alta pistivät esiin laihat, paljaat jalat; hän asteli pää kumarassa ja puhui itsekseen…
Hän tunsi minut. Hän päästi käsittämättömän huudahduksen terävällä neekerin tai apinan äänellä, ja naurahti kiusaavasti.
— Aziyadé? kysyin.
— Eûlû! Eûlû! kähisi hän korostaen kuin mielissään noita oudon villejä sanoja, jotka tatarinkielellä merkitsevät kuolomaa.
— Eûlû! Eûlû! kertasi hän, kuten sellaiselle, joka ei ymmärrä.
Ja irvistellen vihan ja tyydytyksen naurua hän toisteli säälimättä kumeita sanojaan:
— Kuollut, kuollut!… Hän on kuollut!