Ei saata heti ymmärtää moista sanaa, joka lyö odottamatta kuin salama. Tarvitaan hetkinen kärsimystä, ennenkuin ahdistettu sydämeni ne oikein ymmärtää. Astuin yhä eteenpäin; tyyneyteni kauhistutti minua. Ja eukko seurasi askel askeleelta perässäni, kuin raivotar, toistellen kamalasti: Eûlû! Eûlû!
Tunsin takanani tuon olennon toivottoman vihan Hän oli jumaloinut emäntäänsä, jonka minä olin saattanut kuolemaan. Minua peloitti kääntyä ympäri ja katsella häntä, peloitti todistus ja varmuus, ja astelin yhä kuin juopunut…
3.
Huomasin nojaavani marmorikaivoon tuon tulpaaneilla ja keltaisilla perhosilla koristellun talon luona, jossa Aziyadé oli asunut. Synkät autiot talot hyppelivät silmissäni surman karkeloa, otsani kolahti marmoriin ja vuosi verta, vanha, kaivon kylmään veteen kastettu käsi paineli otsaani… Kadidja istui vieressäni itkien. Puristin hänen ryppyisiä apinankäsiään — hän valeli yhä vettä otsalleni…
Ohikulkijat eivät välittäneet meistä. He juttelivat vilkkaasti lukien papereita, joita jaettiin kaduilla, uutisia Karsin ensimmäisistä taisteluista. Vietettiin pahoja päiviä sodan alussa ja islamin kohtalo näytti jo ratkaistulta.
4.
Kylmä esine, jota puristin sylissäni, oli maahan istutettu marmoripatsas.
Se oli väriltään taivaan sininen ja päättyi ylhäällä kullattuihin kukkakirjailuihin. Näen yhä nuo kukkaset ja kultaiset kohokirjaimet, jotka luin koneellisesti…
Se oli hautakivi, jollaisia Turkissa asetetaan naisten kummuille, ja istuin maassa Kashim-Pashan suurella hautausmaalla.
Punainen, äsken pöyhitty maa kohosi ihmisruumiin pituisena kumpuna. Pienet, kuokan irti kiskomat ruohot olivat joutuneet mullikkoon juuret ilmassa. Kaikkialla ympäristössä oli hienoja ruohomattoja, tuoksuvia villejä kukkia. — Turkkilaisille haudoille ei tuoda kukkia eikä seppeleitä.