Tuolla hautausmaalla ei vallinnut sama kauhu kuin meillä Euroopassa. Sen itämainen murhe oli hellempi ja suurenmoisempikin. Jylhiä autioita nurkkia, kukattomia kumpuja, joilla siellä täällä kasvoi mustia kypressejä. Kaukana toisistaan, jättiläispuitten varjossa eilen nosteltuja multakokkareita, vanhoja hautapatsaita, outoja, tarboush'eilla ja turbaneilla varustettuja turkkilaisia hautoja.

Kaukana jalkojeni alla levisi Kultainen Sarvi, Stambulin tutut piirteet, ja kauimpana… Eyoub!

Oli kesä-ilta. Maa, kuiva ruoho, kaikki oli lämmintä, paitse hautapatsas, jonka ympäri olin käsivarteni kiertänyt. Se pysyi kylmänä, sen alaosa tunki maahan ja kylmeni kuoleman kosketuksesta.

Esineillä oli tuo outo sävy, jonka ne saavat, kun ihmisten ja valtakuntien osat ovat joutumaisillaan ratkaisevaan käännekohtaan, kun kohtalot päättyvät.

Kaukaa kuuluivat pyhään sotaan lähtevien joukkojen torventoitotukset, nuo oudot turkkilaiset fanfarit, joiden sointu on kimeä ja yksiääninen, — ääniväre, jota eurooppalaiset torvemme eivät tunne. Sitä olisi voitu kuvitella islamin ja itämaan viimeiseksi lähtöhuudoksi, Tshenzisin suuren suvun kuolinlauluksi.

Turkkilainen yagatan riippui kupeellani, kannoin yuzbash'ien pukua.
Tässä seisova ei enää ollut Loti, vaan Arif, yuzbashi, Arif-Ussam.
— Olin pyytänyt, että minut lähetettäisiin tulilinjoille, ja huomenna
lähden…

Ääretön, harras suru liiteli Islamin siunatun maan päällä. Laskeva aurinko kultasi hautojen vanhaa vihertävää marmoria, se heitti punertavia ailahduksia suurien, satavuotisten kypressien surumielisen harmahtaville lehville. Tuo hautausmaa oli kuin Allahin jättiläismäinen temppeli; siellä vallitsi pyhätön salaperäinen tyyneys, joka kehoitti rukoukseen.

Silmilläni oli kuin kuolinharso, ja koko mennyt elämäni pyöri päässäni unelmien hämäränä häiriönä: kaikki maailmankolkat, missä olin elänyt ja rakastanut, ystäväni, veljeni, eri rotuiset naiset, joita olin ihaillut, ja sitten rakas kotiliesi, jonka olin ijäksi jättänyt, lehmusten varjo ja vanha äitini…

Hänen takiaan, joka nukkuu tuossa nurmen alla, olen unohtanut kaiken. Hän rakasti minua syvimmällä ja puhtaimmalla, alistuvimmallakin rakkaudella, ja hiljaa, hitaasti, haaremin kullatun ristikon takana hän kuoli suruun, valittamatta. Kuulen vielä hänen syvän äänensä sanovan minulle: "Olen vain pieni cirkassilainen orjatar…. Mutta sinä, sinä tiedät… Lähde, Loti, jos haluat; tee tahtosi mukaan!"

Toitotukset kajahtelivat kaukana, jylisevinä kuin viimeisen tuomion raamatulliset torvet. Tuhannet miehet huusivat yhtäaikaa Allahin peloittavaa nimeä, heidän kaukaiset äänensä kohosivat aina tänne saakka ja täyttivät suuret hautausmaat oudoilla kajahduksilla.