Tänä iltana on kaikki sillä puolen kirkasta, ja tarumainen vuori kuvastelee selväpiirteistä huippuaan tummaa taivasta vasten.
Laskeudun kojuuni, pukeudun ja nousen taas kannelle.
Silloin alkaa jokailtainen hätäinen odotus. Kuluu tunti, toinen, minuutit venyvät pitkiksi kuin yö.
Kello yksitoista kuuluu mereltä hiljaista aironloisketta. Kaukaa näkyy piste, joku liukuu aalloilla. Se on Samuelin venhe. Vartijat nostavat pyssynsä poskelle ja huutavat pysähdysmerkin. Vaikka Samuel ei vastaakaan mitään, laskeutuvat aseet kuitenkin. — Vartioilla on salainen ohje, joka koskee vain häntä, ja nyt hän on jo laivan vierellä.
Veneeseen heitetään minua varten verkkoja ja erilaisia kalastustarpeita. Matkan tarkoitus on siis muka selvillä, ja minä hyppään veneeseen, joka loittonee. Heitettyäni pois viitan, joka peittää turkkilaisen pukuni, on muodonvaihdos tapahtunut. Kultakoristeinen takkini kiiltelee hieman pimeässä, tuuli on lauha ja lämmin, ja Samuel soutaa melutta maata kohti.
Siellä vartoo pikkuinen venhe, jossa on hirveän näköinen, siniseen kankaaseen puettu neekerinainen, vanha, hampaisiin saakka asestettu albanialainen palvelija kirjavassa puvussaan, ja sitten niin syvästi hunnutettu nainen, että hän on kuin muodoton liikkumaton valkoinen kasa.
Samuel ottaa venheeseensä nuo kaksi ensinmainittua ja poistuu sanaakaan sanomatta. Jään yksin tuon hunnutetun naisen kanssa, joka en mykkä ja liikkumaton kuin valkea haamu. Tartun airoihin, ja me loittonemme päinvastaiseen suuntaan, ulapoita kohti. Silmät häneen kiintyneinä odotan, että hän liikahtaisi ja antaisi merkin.
Kun me hänen mielestään olemme kyllin kaukana, ojentaa hän minulle kätensä merkiksi, että saan istua hänen viereensä. Vapisen koskettaessani häneen ja tunnen aluksi kuolettavaa ikävää. Hänen hunnustaan leviää itämaiden tuoksuja, ja hänen kosketuksensa on vahva ja kylmä.
Olen rakastanut erästä toista nuorta naista, jota minulla ei enää ole oikeus nähdä, enemmän kuin häntä, mutta aistini eivät milloinkaan ole kokeneet tällaista huumausta.
20.