Aamun kostea raikkaus alkoi painua merelle. Kaste laskeutui tiheinä pisaroina Samuelin venheen laudoille. Olin ohuesti puettu, olkapäitäni verhosi vain ohut albanialainen musliinipaita. Hain kultakirjaista takkiani; se oli jäänyt Aziyadén venheeseen. Kuolettava kylmyys värisytti käsivarsiani ja tunkeutui hitaasti rintaani. Vielä oli tunti ennenkuin tuli sopiva aika palata laivaan välttääkseen vartioitten valppautta. Koetin soutaa; mutta vastustamaton uni jäykisti käsivarsiani. Silloin kohotin äärettömän varovasti peitettä, joka verhosi Samuelia, heittäytyäkseni tuon satunnaisen ystäväni viereen häntä herättämättä.
Ja tiedottomasti, vähemmässä kuin sekunnissa, vaivuimme tuohon painavaan uneen, jota on mahdoton vastustaa — ja venhe ajelehti omin päin.
Karkea germanilaisääni herätti meidät tunnin kuluttua huutamalla Saksan kielellä jotakin sellaista kuin: 'Venhe ohoi!'
Olimme ajautuneet saksalaista sotalaivaa kohti ja poistuimme nyt ankarasti soutaen. Vartioitten pyssyt oli tähdätty meihin. Kello oli neljä. Aamun kirkastaman heijastuksen valaistessa Salonikin valkoisia taloryhmiä ja suuria mustia sotalaivoja, kiipesin alukseeni kuin varas, ja onnellisena, ettei minua oltu huomattu.
22.
Seuraavana yönä, 28:n ja 29:n päivän välillä, näin unta, että äkkiä erosin Salonikista ja Aziyadésta. Samuel ja minä olisimme tahtoneet juosta tuohon turkkilaiskylään, missä hän asui, sanoaksemme hänelle ainakin hyvästit. Unen velttous pysähdytti juoksumme, aika kului ja korvetti levitti purjeitaan.
— Lähetän sinulle hänen hiuksiaan, virkkoi Samuel, — pitkän kiehkuran hänen ruskeita hiuksiaan.
Ja me koetimme yhä juosta.
Silloin minut herätettiin vahtiin. Oli puoliyö. Perämies sytytti kynttilän huoneessani. Nähdessäni seinien silkkiverhojen kultauksien ja kukkien kiiluvan heräsin kokonaan.
Sinä yönä satoi kuin saavista kaataen ja minä kastuin kokonaan.