23.
Salonikissa heinäkuun 29 p:nä.
Sain tänä aamuna kello kymmenen odottamattoman käskyn. Minun oli paikalla jätettävä korvettini ja Saloniki, lähdettävä huomenna matkustajalaivassa Stambuliin, ja noustava siellä englantilaiseen vartiolaivaan Deerhound'iin, joka kulki Bosporin ja Tonavan vesillä.
Matruusiparvi hyökkäsi huoneeseeni kiskomaan seinäverhoja irti ja täyttämään arkkuja.
Asuin aivan Prince-of-Wales'in pohjalla olevassa panssaroidussa komerossa, joka oli yhteydessä ruutivaraston kanssa. Olin kalustanut erikoisella tavalla tuon luolan, minne auringonvalo ei päässyt. Rautaseinillä oli paksua punaista silkkikangasta onnistuneille kukkineen. Fajanssiastiat, vanhat esineet kuluneine kultauksineen ja aseet välkkyivät tuota tummaa taustaa vasten.
Olin viettänyt alakuloisia hetkiä tämän huoneen pimeydessä, noita välttämättömiä kahdenoloja itsensä kanssa, jotka on pyhitetty omantunnon vaivoille ja menneisyyden jäytävälle kaipaukselle.
24.
Laivalla oli minulla eräitä hyviä tovereita. Olin tavallani aluksen lempilapsi, mutta nyt en enää välittänyt kenestäkään; minun oli helppo lähteä sieltä.
Taas loppuu eräs elämäni kausi, ja Saloniki on vain eräs maan kolkka, jota en enää luullakseni milloinkaan näe.
Olenhan kuitenkin viettänyt hurmaavan autuaita hetkiä tuon suuren lahden tyynillä vesillä, öitä, joista eräät maksaisivat paljonkin. Rakastin melkein tuota nuorta, oudon suloista naista.