Unhotan pian nuo lain pimeät yöt, jolloin kajastuksen ensimmäinen kimmellys löysi meidät lepäämässä veneessä, rakkauden huumaamina ja aamukasteen kostuttamina.
Kaipaan Samueliakin, Samuel parkaa, joka niin turhasta pani henkensä alttiiksi tähteni, ja joka itkee lähtöäni kuin lapsi. Näin annan aina kaiken lain pimeän alttiuden mennä, ensin sen otettuani, oli sen tarkoitus tai hämärä aihe sitten mikä hyvänsä. Otan suljetuin silmin vastaan kaiken sen, mikä tunninkin voi täyttää elämäni peloittavan tyhjyyden, ja kaiken sellaisen, mikä muistuttaakin ystävyyttä tai rakkautta!
25.
Heinäkuun 30 p:nä, sunnuntaina.
Jätän Salonikin keskipäivän auringon paahteessa. Samuel saapuu veneineen, viime hetkellä hyvästelemään laivalle, joka vie minut pois.
Hän on hyvin tuhdin ja tyytyväisen näköinen. — Siinä on taas yksi, joka pian unohtaa minut.
— Hyvästi, effendim, pensia poco de Samuel! (Ajatelkaa hiukan
Samueliakin, herra!)
26.
Syksyllä sanoi Aziyadé: 'Abeddin-effendi, isäntäni, muuttaa asuntonsa ja naisensa Stambuliin. Jollei hän sattumalta tulisikaan sinne, tulen ainakin minä sinun tähtesi.'
Olkoon menneeksi, Stambul, odotan häntä siellä. Mutta kaikki on aloitettava alusta, uudenlainen elämä uudessa maassa, uusien kasvojen keskellä, ajaksi jonka loppua en tiedä.