On keskiyö! Kello on viisi turkkilaisen tuntimääräyksen mukaan. Yövartiat lyövät maata raskailla rautakepeillään. Koirat ovat tehneet vallankumouksen Galatan puolella ja päästelevät valittavia ulvahduksia. Minun kaupunginosassani olevat pysyvät puolueettomina, ja olen niille kiitollinen, ne nukkuvat joukoissa oveni ulkopuolella. Kaikki läheisyydessäni on syvässä rauhassa. Valot ovat sammuneet yksitellen noitten kolmen pitkän tunnin kuluessa, jotka olen viettänyt ikkunani ääressä.
Vanhat armenialaismökit ikkunani alla ovat pimeitä ja nukuksissa. Edessäni on hyvin syvä rotko, jonka pohjalla ikivanha kypressimetsä leviää mustana vaippana. Nuo surulliset puut varjostavat vanhoja muhamettilaishautoja, niistä kohoaa öisin balsamin tuoksuja. Ääretön näköpiiri on tyyni ja puhdas. Näen koko seudun. Kypressien keskellä on valoisa läikkä — Kultainen sarvi; ja sen yläpuolella, hyvin korkealla, itämaisen kaupungin ääriviivat. Siellä on Stambul. Minareetit, nuo moskeijoiden korkeat tornit kuvastuvat tähdikästä taivasta vasten, josta riippuu ohut kuun neljännes. Näköpiiriä leikkelevät kaikkialla minareetit, jotka piirtyvät heikosti, sinisinä viiruina yön kalpeaa väriä vasten. Moskeijoiden suuret kuvut kohoavat hämärinä aina kuuhun saakka, ja vaikuttavat mielikuvituksessa jättiläismäisiltä.
Eräässä noissa, tuolla kaukana Seraskieratissa olevissa palatseissa tapahtuu paraillaan synkkä murhenäytelmä. Mahtavat pashat ovat kokoutuneet sinne erottamaan sultaani Muradia. Huomenna on jo Abdul Hamid hänen paikallaan. Tuo sultaani, jonka valtaistuimelle nousua me kolme kuukautta sitten juhlimme, ja jota vielä tänäänkin palvellaan kuin jumalaa, hänet tapetaan ehkä tänä yönä jossakin seraljin nurkassa.
Kaikki on kuitenkin hiljaista Konstantinopolissa… Kello yhdentoista aikana kulki ratsuväkeä ja tykistöä Stambulia kohti täyttä laukkaa. Sitten häipyi pattereitten kumea jyrinä kaukaisuuteen ja kaikki vaipui taas hiljaisuuteen.
Pöllöt huutavat kypresseissä samalla äänellä kuin minunkin maassani.
Pidän tuosta kesäisestä äänestä, joka vie minut jälleen Yorkshiren
metsään, lapsuuteni kauneihin iltoihin, puitten alle, kauas
Brighbury'yn.
Tämän rauhan keskellä ovat menneisyyden kuvat elävinä palanneet mieleeni, entisyyteni, mikä on mennyttä, eikä milloinkaan palaa.
Luulin, että Samuel olisi luonani tänä iltana, mutta luultavasti en näe häntä enää kuunaan. Sydäntäni ahdisti ja yksinäisyys painaa minua. Viikko sitten päästin hänet ansaitsemaan hiukan rahaa Salonikiin menevälle laivalle. Nuo kolme alusta, joilla hän olisi voinut tulla, ovat palanneet hänettä, viimeinen tänä iltana, eikä kukaan niissä ollut kuullut puhuttavankaan Samuelista.
Puolikuu laskee hitaasti Stambulin taa, Suleimanichin kupukattojen varjoon. Tässä suuressa kaupungissa olen outo ja tuntematon. Samuel oli ainoa, joka tiesi nimeni ja asemani, ja aloin rakastaa häntä vilpittömästi.
Onko hän poistunut luotani, vai onko hänelle tapahtunut onnettomuus?
8.