Ratsastin eilen Stambulin kautta mennäkseni Izedolin Alin luo. Oli suuri Bairam-juhla, itämainen tenhonäytelmä, Ramazanin viimeinen kuvaelma. Kaikki moskeijat oli valaistu, minaretit kimmelsivät korkeimpiin huippuihinsa saakka ja tulikirjaimista tehtyjä koranin säkeitä liehui ilmassa. Tuhannet ihmiset huutelivat yhtäaikaa, tykkien jylistessä, Allahin armoitettua nimeä. Juhlapukuinen kansa kuljetteli kaduilla tuhansittain tulia ja lyhtyjä, hunnutetut naiset kävelivät ryhmissä ympäriinsä, kultaan, hopeaan ja silkkiin puettuina.
Kierrettyämme Izedolin Alin kanssa koko Stambulin päädyimme tutkimuksissamme vihdoin erääseen esikaupungin maanalaiseen luolaan, missä tanssijattariksi puetut, nuoret aasialaispojat esittivät rivoja tansseja yleisölle, johon kuului kaikenlaisia ottomanisen oikeuden käsistä livahtaneita. Koska en viitsinyt katsoa näytelmän loppua, joka olisi kelvannut esitettäväksi Sodoman parhaina hetkinä, niin palasimme kotiin päivän koittaessa.
17.
Karagueuz.
Herra Karagueuzin seikkailut ja kujeet ovat huvittaneet turkkilaisia monta vuosisataa, eikä vieläkään mikään osoita, että tämän henkilön suosiminen olisi lopussa.
Karagueuzin ja vanhan ranskalaisen Polichinellen luonteessa on paljon yhtäläisiä piirteitä. Pieksettyään kaikkia, muun muassa vaimoansa, antaa hänelle vihdoin paholainen, Sheitan, selkään ja vie hänet lopuksi muassaan katselijoitten suureksi iloksi.
Karagueuz on joko pahvista tai puusta. Hän esiintyy katselijoille nukkena tai varjokuvissa, ollen yhtä hullunkurinen molemmissa tapauksissa. Hän keksii äänenpainoja ja kujeita, joita Guignol ei olisi aavistanutkaan, hyväilyt, joita hän suo rouva Karaguezille, ovat vastustamattoman hullunkurisia.
Karagueuzin päähän pälkähtää joskus kysellä katselijoitten mielipidettä ja väitellä yleisön kanssa. Sattuupa myös, että hän rohkenee päästellä hyvinkin sopimattomia piloja, ja tehdä kaikkien nähden sellaista, mitä kapusiinikin kauhistuisi. Turkissa käy sellainen päinsä, sensuurilla ei ole mitään sanottavaa, ja joka ilta näemme kelpo turkkilaisten, lyhty kädessä, vievän pieniä lapsia Karagueuzia katsomaan. Lasten täyttämille katsomoille esitetään täällä sellaista, mikä Englannissa saisi kaartilaisenkin punastumaan.
Sekin on vain muudan itämaalaisten merkillinen tapa, jonka perusteella tekisi mieli väittää, että muhamettilaiset ovat paljon turmeltuneempia kuin me, mikä on ehdottomasti väärä johtopäätös.
Karagueuz-teatterit avataan Ramazan-kuukauden ensimmäisenä päivänä, ja niissä käydään hyvin ahkerasti koko se kuukausi.