Pikku rakas Aziyadé! Hän oli tuhlannut houkutuksiaan ja kyyneleitään saadakseen minut jäämään Stambuliin. Lähtöni aavistus kulki kuin musta pilvi hänen onnensa yli.
Ja koetettuaan kaikkensa virkkoi hän:
— Benim djan senin, Loti! (Sieluni on sinun, Loti!) Olet jumalani, veljeni, ystäväni, armaani! Kun lähdet, häviää Aziyadékin. Hänen silmänsä sulkeutuvat, Aziyadé kuolee. Tee nyt mitä haluat, sinä, joka tiedät.
Sinä, joka tiedät, kääntämätön lause, joka tarkoittaa jokseenkin seuraavaa: "Olen vain pieni tyttö parka, joka en kykene ymmärtämään sinua. Alistun päätökseesi ja jumaloin sinua."
— Kun olet lähtenyt, menen kauas vuorille ja laulan sinulle lauluani:
Sheytaular djinler,
Kaplaular, duhmanlar,
Ars'andar, j.n.e.
(Kulkekoot paholaiset, djuumit, tiikerit, leijonat, vihamiehet, kaukana ystävästäni…)
— Menen kuolemaan nälkään vuorille laulaen lauluani sinulle.
Sitten seurasi laulu, jonka hän joka ilta lauloi pehmeällä äänellään, pitkä yksitoikkoinen laulu, jonka poljento oli outo ja ääniasteikko mahdoton, päätyen surulliseen itämaiseen loppuun.
Poistuttuani Stambulista ja erottuani ikuisesti hänestä, kuulen, vielä varmaankin öisin Aziyadén laulun.