Olenko voinut alituisten loukkausten keskellä säilyttää nuoruuden uskon, innostuksen ja siveellisen tuoreuden? En, sen te hyvin tiedätte. Olen luopunut ikäni huvituksista, jotka minusta ovat menettäneet viehätyksensä, olen menettänyt nuorukaisen ulkonäön ja liikuntatavan, ja elän edelleen määrättä ja toiveitta… Tarkoittaisiko se, että olisin joutunut samalle kannalle kuin te, inhoamaan kaikkea, kieltämään kaiken hyvän, kieltämään hyveen, kieltämään ystävyyden, kieltämään kaiken sen, mikä koroittaa meidät eläintä korkeammalle? Olemmehan yhtä mieltä, ystäväni, että ajattelen näistä asioista aivan toisin kuin te. Tunnustan, että huolimatta kaikista kokemuksistani tämän maailman asioihin nähden — jospa ne jäisivät teiltä hankkimatta, sillä ne tulevat liian kalloiksi! — uskon vieläkin kaikkeen tuohon ja vieläpä paljon muuhunkin.
Lontoossa antoi Georges minun lukea teiltä saamansa kirjeen.
Aloitatte sen sievästi kertomalla yksityiskohtaisesti ja koristellen pienestä turkkilaisesta rakkausseikkailustanne. Georges ja minä kuljemme mukananne noilla turkkilaisen muurahaispesän merkillisillä mutkapoluilla. Jäämme suu avoinna töllistelemään tauluja, joita meille piirtelette. Ajattelen kolmea tikarianne, kuten muistan Homeroksen pikkuseikkoja myöten kuvaileman Akilleen kilven. Ja sitten lopuksi, ehkäpä siksi, että olette saanut tomuhiukkasen silmäänne, tai lamppunne on ruvennut savuamaan, tai vieläkin pienemmästä syystä paiskaatte te meille lopettaessanne kirjettä, viime vuosisadalla keksityitä puheenparsia! Luulen tosin, että ignoranttiveljesten tunnuslauseet pitivät paikkansa paremmin kuin materialismin, koska sen tuloksena olisi kaiken elävän tuhoutuminen. Nuo materialistiset aatteet hyväksyttiin kyllä 1700-luvulla. Jumala oli ennakkoluulo, moraali oli selvä omaetu ja yhteiskunta taitavan miehen siirtokenttä. Tuo kaikki viehätti nuoria ihmisiä uutuudellaan, ja siksi, että se pyhitti kaikkein epäsiveellisimmätkin teot. Onnellinen aika, jolloin ei mikään pidättänyt ihmistä, jolloin saattoi tehdä kaikkea. Saattoi nauraa kaikelle, kaikkein vähimmän hullunkurisille seikoillekin, kunnes tuhansia päitä putosi vallankumouksen kirveen iskuista, jolloin ne, jotka olivat saaneet pitää omansa, alkoivat tarkemmin ajatella asioita.
Sitten seurasi ylimenokausi, jolloin esiintyi moralista verenvähyyttä sairastava, luontaista herkkätunteisuutta poteva suku, joka kirosi nykyisyyttä, jota se ei tuntenut, ja epäili tulevaisuutta, jonka laatua se ei aavistanut. Romanttinen sukukunta, tuo vaatimattomien nuorten miesten polvi, vietti elämänsä nauraen, itkien, rukoillen, herjaten ja suurennellen kaikissa äänilajeissa tyhmää valitustaan ampuakseen lopuksi jonakin päivänä luodin kalloonsa.
Nykyään, hyvä ystävä, ollaan paljon järkevämpiä, paljon käytännöllisempiä. Nyt kiiruhdamme jo ennenkuin olemme miehiksi varttuneetkaan tulemaan jonkunlaisiksi ihmisiksi, tai eläimiksi, jos niin haluatte sanoa. Laadimme joka asiasta mielipiteitä tai ennakkokäsitteitä asemamme mukaan. Mihin yhteiskuntapiiriin joudumme, niin sen ajatukset me omistamme. Siten saavutamme määrätynlaisen ajatussuunnan, tai, jos mieluummin haluatte sanoa, eräänlaista tyhmyyttä, joka sopeutuu hyvin siihen piiriin, jossa elämme. Meitä ymmärretään, ja me ymmärrämme toisia, joudumme siten läheisiin suhteisiin heidän kanssaan ja tulemme todella yhteisen ruumiin jäseniksi. Meistä tulee pankkiireja, insinöörejä, virkamiehiä, kauppiaita, sotilaita j.n.e., tai ainakin olemme jotakin, teemme jotakin, olemme jossakin käsin emmekä muualla, emmekä vaivu loppumattomiin uinailuihin.
Emme epäile mitään. Velvollisuudet, jotka meidän tulee täyttää, ohjaavat askeleemme määrättyyn suuntaan. Voimme kyllä epäillä filosofisia, uskonnollisia ja valtiollisia seikkoja. Mutta lapselliset ja kunnialliset käytösohjeet ovat valmiina täyttämässä siten syntyneet aukot. Älkäämme siis olko huolissamme sellaisista pikkuseikoista. Sivistys anastaa meidät kokonaan, suuren yhteiskuntakoneen tuhannet rattaat jauhavat meidät tomuksi, me häviämme avaruuteen ja tylsistymme ajassa vanhuuden takia, me saamme lapsia; jotka ovat yhtä yksinkertaisia kuin mekin. Lopulta me kuolemme kirkon sakramenteilla siunattuina. Arkkumme on tulvillaan siunattua vettä ja latinaa mutistaan vahakynttilöiden valossa kuolinvuoteemme ympärillä. Tuttavamme kaipaavat meitä, ja jos olemme olleet hyviä eläessämme, niin surevat muutamat meitä vilpittömästäkin. Ja lopulta saa joku periä meidät.
Sellaista on maailman meno!
Kaikki tuo ei kuitenkaan estä, että tässä maailmassa on paljon kelpo ihmisiä, vilpittömästi kunnon väkeä ja perusteellisesti hyviä, jotka tekevät hyvää siitä saamansa sisäisen tyydytyksen takia. On sellaisia, jotka eivät varasta eivätkä murhaa, vaikka he tietäisivätkin pääsevänsä rangaistuksesta, sen takia, että heillä on omatunto, joka alituisesti tarkastaa tekoja, mihin intohimot saattaisivat heidät johtaa; ja sellaisia, jotka kykenevät rakastamaan, ja panemaan alttiiksi sielunsa ja ruumiinsa. On pappeja, jotka uskovat Jumalaan ja harrastavat kristillistä armeliaisuutta; lääkäreitä, jotka uhmailevat kulkutauteja pelastaakseen jonkun sairasparan; laupeudensisaria, jotka armeijoiden välissä hoitavat haavoittuneita; pankkiireja, joille voi uskoa omaisuutensa ystäviä, jotka ovat valmiit antamaan puolet omastaan; — yleensä ihmisiä, kuten esimerkiksi minä, joka ehkä saattaisi, kaikista herjauksistanne huolimatta, tarjota teille rajatonta ystävyyttä ja alttiutta.
Jättäkää siis nuo sairaan lapsen pahantuulen purkaukset. Ne johtuvat siitä, että unelmoitte, ettekä ajattele, että seuraatte intohimoa järjen asemasta.
Puhutte pahaa itsestänne noin ajatellessanne. Jos sanoisin teille, että kaikki kirjeenne lopussa on totta, ja että uskon teidät sellaiseksi kuin siinä itsenne kuvaatte, kirjoittaisitte minulle heti vastalauseenne, sanoessanne, ettette ajattele sanaakaan tuosta kamalasta uskontunnustuksesta. Selittäisitte, että se on vain muita herkemmän sydämen kerskailua, ja kärsimyksen ärsyttämän herkkätuntoisen ihmisen tuskallista ponnistelua.