Melodraaman alku: — Ensimmäinen kuvaelma: Vanha pimeä huone, näöltään hyvin kurja, mutta hyvin itämaisesti kalustettu. Permannolla on vesipiippuja ja aseita.
Ystävämme Loti seisoo keskellä ja kolme vanhaa juutalaisvaimoa puuhailee hänen ympärillään sanaakaan virkkamatta. Heillä on kirjavat puvut ja käyrät nenät, pitkät liivit, jotka on koristettu hileillä ja kaulanauhoiksi yhdistetyillä hopearahoilla; päässä heillä on hiussiteet vihreästä silkistä. He kiiruhtavat riisumaan häneltä upseerin vaatteet ja alkavat pukea häntä turkkilaiseksi, polvistuen kiinnittämään aluksi kullattuja säärystimiä ja kannuksia. Loti on synkän ja tärkeän näköinen, kuten lyyrillisen draaman sankari ainakin.
Nuo kolme ämmää pistävät hänen vyöhönsä monta tikaria, joitten hopeavarsiin on upotettu koralleja, joitten terät on kullalla kirjailtu. He pukevat hänen ylleen kultakirjaisen, liehuvahihaisen vaipan, ja päähän kääritään tarbush [turbaani]. Kaiken tämän jälkeen ilmaisevat he eleillään, että Loti on hyvin komea, ja menevät hakemaan suurta kuvastinta.
Loti huomaa, ettei hän todellakaan ole hullumpi, ja hymyilee surullisesti puvulle, joka saattaa käydä hänelle kohtalokkaaksi. Sitten hän katoaa takaportista ja kulkee hyvin kirjavan kaupunginosan läpi, missä itämaiset basaarit ja moskeat vaihtelevat. Hän häviää huomaamatta noihin kirjaviin kansanjoukkoihin, jotka käyttävät räikeitä pukuja, kuten Turkissa on tapana. Vain eräät valkoisiin puetut naiset virkahtavat hänen ohi kulkiessaan: "Siinäpä menee komeasti puettu albanilainen, kauniine aseineen."
Kauemmaksi, rakas Villiam, olisi päätöntä seurata ystäväämme Lotia. Tämän kävelymatkan määränä on turkkilaisnaisen rakkaus — aina hurja yritys, josta nykyisissä olosuhteissa ei uskalla oikein puhuakaan. Hänen luonaan viettää Loti täydellisen juopumuksen hetken, oman ja muitten hengen sekä kaikenlaisten diplomaattisten selkkausten uhallakin.
Te sanoisitte, että niin pitkälle mennäkseen täytyy olla peloittavan itsekäs. En väitä vastaan, mutta olen sitä mieltä, että kaikki minua miellyttävä on hupaista tehdä, ja ihmisen on parhaansa mukaan käytettävä elämänsä muuten kovin mautonta ateriaa.
Nyt ette saa aihetta moittia minua, rakas William, sillä kirjoitanhan teille pitkän kirjeen. En usko enemmän kiintymykseenne, kuin muidenkaan, mutta te kuulutte niihin maailmassa siellä täällä tuntemiini ihmisiin, joitten kanssa eläminen ja keskusteleminen tuottaa iloa. Jos kirjeessäni onkin hiukan avosydämisyyttä, ette saa suuttua, sillä olen juonut Kyypron viiniä.
Nyt se on ohi. Olen noussut kannelle hengittämään illan viileää ilmaa, ja Saloniki on hullunkurisen näköinen. Sen minaretit ovat kuin joukko mustanlikaisen kaupungin, missä Sodoman paheet rehoittavat, yläpuolelle asetettuja kynttilöitä. Kun kostea ilma tarttui minuun kuin jääkylmä suihku, ja kun luonto ottaa tuollaisen jäykän surkean ilmeen, vaivun itseeni, enkä löydä sielustani muuta kuin inhoittavaa tyhjyyttä ja ääretöntä ikävystymistä elämään. Aion kohta mennä Jerusalemiin saadakseni jälleen jonkun uskon rippeen. Tällä hetkellä edustaa uskonnollisia ja filosofisia mielipiteitäni, siveellisiä periaatteitani, yhteiskunnallisia teoriojani j.n.e. muudan tavallinen yhteiskunnallinen ilmiö, nimittäin poliisi.
Palaan kai syksyllä luoksenne Yorkshireen. Odottaessa puristan kättänne ja olen teidän altis
Lotinne.