11.
Nuo toukokuun loppupäivät v. 1876 olivat elämäni levottomimpia hetkiä.
Olin kauan kuin tuhoutuneena, sydän tyhjänä ja voimattomana kärsimyksistä. Mutta tuo satunnainen tila oli mennyt ohi, ja voima ja nuoruus aiheuttivat heräämisen. Heräsin yksinäisenä elämässä; viimeinenkin uskoni oli mennyt eikä yksikään side minua pidättänyt.
Raunioilla versoi jotakin rakkauden tapaista, ja itämaat verhosivat tuon minuuteni heräämisen suureen viehätykseensä, mikä ilmeni aistien juopumuksessa.
12.
Hän oli tullut kolmen muun isäntänsä vaimon kanssa asumaan maalle yali'in, joka sijaitsi metsässä Monastirin tien varrella. Siellä heitä vartioitiin vähemmän.
Päivisin lähdin laivalta asestettuna. Meren myrskytessäkin venhe toi minut rantaan, kalastajien ja soutumiesten parveen, ja Samuel, joutuen kuin sattumalta tielleni, sai viittauksilla käskyni yötä varten.
Olen kuluttanut monta päivää Monastirin teitä samoilemalla. Seutu oli alastonta ja alakuloista. Muinaisia hautausmaita, raunioiksi luhistuneita marmorihautoja, joitten salaperäisiä kirjoituksia sammale söi, oli silmän kantamattomiin. Kreikkalaiset, byzanttilaiset ja muhamettilaiset haudat peittivät Makedonian vanhaa maaperää, mihin muinaisajan suuret kansat ovat jättäneet tomunsa. Siellä täällä näkyi kypressiä tai suunnattomia plataaneja, ja niitten alla albanialaisia paimenia vuohineen. Karussa maassa kasvoi isoja kalpeita liljoja, joitten kukat levittivät outoa kuusaman tuoksuaan, tulisen auringon paistaessa. Tuon seudun pienimmätkin piirteet ovat jääneet mieleeni.
Yöllä vallitsi viileä, liikkumaton tyyneys, hiljaisuus, johon sirkkojen siritys sekaantui. Kesän tuoksut täyttivät puhtaan ilman. Meri oli liikkumaton, taivas yhtä kirkas kuin joskus tropiikeissa viettäminäni öinä.
Hän ei vielä ollut minun. Mutta välillämme ei enään ollut kuin aineellisia esteitä: hänen miehensä läsnäolo ja hänen ikkunoittensa rautaristikot.