Olimme juuri Konstantinopolin vanhan bysanttilaisen kaupunginosan muurin juurella, jossa tällaiseen aikaan ei näy yhtään ihmistä. Kuitenkin kyyristeli siellä nyt kaksi naista, kaksi valkeapäistä haamua, piillen eräässä meille tutussa nurkkauksessa erään raunioittuneen talon parvekkeen alla… Ne olivat Aziyadé ja vanha, uskollinen Kadidja.
Matka oli pitkä Phanarin laiturilta Eyoubin siltaan. Siellä täällä kreikkalaisesta majasta pilkistävä tulenläikkä jätti keltaisen viivan sekaiseen veteen. Muuten oli kaikkialla sysimusta yö.
Kulkiessamme erään raudalla haarniskoidun vanhan talon ohi kuulimme orkesterin soittoa ja tanssin töminää. Se oli noita ulkoa mustia ja sisältä loisteliaita asumuksia, mihin entiset kreikkalaiset, Phanarin asukkaat piilottavat loistonsa, timanttinsa ja parisilaiset pukunsa.
… Sitten katosi juhlan melu sumuun, ja upposimme taas pimeyteen ja hiljaisuuteen.
Lintu lenteli raskaasti aluksemme ympärillä, edestakaisin ylitsemme.
— Bou fena! (paha juttu!) sanoi Ahmet päätään pudistellen.
— Baikoush mi? kysyi häneltä Aziyadé viittojensa ja huntujensa sisältä. (Pöllökö se on.)
Kun oli kysymys heidän tavoistaan tai luuloistaan oli heillä tapana puhella kahden ja välittää viis minusta.
— Bou tshok fena Loti, sanoi hän sitten tarttuen käteeni; anma sen… bilmezsen! (Se ennustaa hyvin pahaa, Loti… mutta sinä… et tiedä!)
Ainakin oli outoa nähdä tuon eläimen kiertelevän talviyönä, ja se seurasi meitä lakkaamatta, enemmän kuin tunnin ajan, mikä meiltä kului Phanarista Eyoubin laituriin kulkiessamme.