Vanhuus oli hyvin kaukainen asia, jota hän ei oikein käsittänyt… Mutta miksikä ei vanhennuttaisi yhdessä ja rakastettaisi yhä toisiaan, — rakastettaisi iankaikkisesti elämässä, ja elämän jälkeenkin.

— Sen kodja, sanoi hän (sinä tulet vanhaksi,) ben kodja (minä tulen vanhaksi)…

Tuota viimeistä lausetta hän tuskin lausuikaan, ja tapansa mukaan, pikemmin näytteli kuin puhui sen. Sanoakseen: "Minä tulen vanhaksi", mursi hän nuoren äänensä ja lyyhistyi muutamaksi sekunniksi kokoon kuin pikkuinen mummo, kyyristäen tulista nuoruutta uhkuvan hennon vartalonsa.

— Zarar yok (mitäpä siitä), oli päätös. — Mitäpä siitä, Loti, me rakastamme aina toisiamme.

50.

Eyoubissa helmikuussa 1877.

Tarinamme alku tuntuu omituiselta, kun sitä ajattelee!

Kokosimme päivittäin varomattomuuksia, kömpelyyksiä koko kuukauden ajan päästäksemme jo senkin takia mahdottomaan tulokseen.

Turkkilaiseksi pukeutuminen Salonikissa, pukuun, joka hiukankin tarkkaavalle silmälle ilmaisi itsensä jo yksityiskohtien tarkkuudella, kierrellä näin kaupungilla, kun ohikulkijan lyhyt kysymys olisi saattanut ilmaista ja tuhota rohkean giaurin, kosiskella muhamettilaisnaista hänen parvekkeensa alla, — kuulumaton tapaus Turkin aikakirjoissa, — ja kaikki tuo, Herra Jumala, vain elämän ikävyyden täytteeksi ja näyttääkseen erikoiselta työttömien tovereitten silmissä, pikemmin elämälle kohdistetun uhman ja kerskailun kuin rakkauden vuoksi.

Ja menestys seppelöi tuon varomattomuuden huipun, seikkailu onnistui käyttämällä keinoja, jotka olivat omiaan muuttamaan sen murhenäytelmäksi.