Hän osoitti kättään sormet harallaan,
(Katso, Loti, ja sano, kuinka monta sormea tässä on?)
Minä vastasin nauraen:
— Viisi, Aziyadé.
— Niin, Loti, vain viisi. Ja kuitenkaan ne eivät kaikki ole samanlaisia. Bu, bundan bir partsha kutshuk. (Tämä — peukalo — on paljon lyhyempi kuin seuraava; toinen hiukan lyhyempi kuin kolmas, j.n.e., lopuksi, tämä viimeinen on kaikista pienin.)
Aziyadén pienin sormi oli tosiaankin hyvin pieni. Hänen kyntensä, joka oli hyvin punertava juuresta, äsken kasvaneesta osasta, oli päästä maalattu, kuten kaikki muutkin, hinna'lla, kauniilla oranssin punaisella.
— No niin, jatkoi hän, ja vielä suuremmalla syyllä. Loti, Allahin luomat, joita on paljon enemmän, eivät ole samanlaista; kaikki naiset eivät ole samanlaisia eivätkä kaikki miehetkään…
Tällä vertauksella koetti hän todistaa minulle, että vaikkakin toiset ennen rakastamani naiset olivatkin saattaneet unohtaa minut, ja ystävät pettää ja hylätä minut, oli erehdys tuomita heidän mukaansa kaikkia naisia ja miehiä. Hän, Aziyadé, ei ollut sellainen kuin toiset, eikä hän saattaisi unohtaa minua milloinkaan, ja Ahmetkin varmasti rakastaisi minua aina.
— Siis, Loti, jää siis meidän luoksemme…!
Ja sitten hän mietiskeli tulevaisuutta, tuota tuntematonta ja synkkää, joka lumosi hänen ajatuksensa.