Muutaman askeleen päähän näistä yksinkertaisista marmoripatsaista olivat nuo miellyttävät pikku haamut vaistomaisesti pysähtyneet, vaipuen hehkuvaan rukoukseen pienen vainajan sielun puolesta ja asettuen Islamin määräämään asentoon: molemmat kädet avokämmenin ojennettuina ikäänkuin anoen armoa. Tämä oli Andrésta niin odottamatonta ja liikuttavaa, että hän äkkiä tunsi silmänsä kostuvan kyynelistä, ja peläten, että he sen näkisivät, hän pysyi syrjässä, hän, joka ei rukoillut.
Täten hän siis oli toteuttanut tuon niin mahdottomalta näyttäneen unelman: hän oli korjauttanut tuon haudan ja uskonut sen toisten turkkilaisnaisten huostaan, jotka olivat valmiit sitä kunnioittamaan ja hoitamaan. Hautapatsaat kohosivat siinä vankkoina ja tuoreine kullattuine kirjoituksineen: nuo turkkilaisnaiset olivat läsnä, ikäänkuin muistojen hyvät hengettäret, saapuneina tämän kauan unhotuksen peittäneen pienen haudan ääreen; — ja hän itse oli siellä, likeisesti liittyneenä heihin kunnioituksen ja säälin sitein.
Lopetettuaan "fathia"-rukouksensa, he menivät lähemmäksi lukemaan kirkkaasti hohtavaa hautakirjoitusta. Ylinnä oli arapialainen runosäe, joka alkoi patsaan huipusta, laskeutuen vinottain sen juureen asti. Sitten alinna päivämäärä ja nimi: "Rukous Chabaanin 18 päivänä 1297 kuolleen Nedjibé Hanumin, Ali-Djianghir Effendin tyttären, sielun puolesta."
Tsherkessiläisnaisilla on päinvastoin kuin turkkilaisilla, suku- tai oikeammin heimonimi.
Djénane luki syvästi liikutetuin mielin Nédjiben sukunimen.
— Mutta — näin hän virkahti — Djianghir nimisiä perheitä asuu minun kotikylässäni. Muinoin ne yhdessä esi-isieni kanssa tulivat Kaukasiasta, ja kaksisataa vuotta ne ovat eläneet samoilla seuduilla kuin minun sukuni.
Tämä seikka selitti, vielä paremmin näiden molempien naisten yhdennäköisyyden, joka kuitenkin ihmetytti, jos se oli pelkkä rotumerkki; mutta epäilemättä heillä oli samat verensiteet, jonkun entisajan ruhtinaan oikun seurauksena. Ja joku salaperäinen kantaisä, jo aikoja sitten tomuksi rauennut, oli jättänyt, herra tiesi kuinka monen sukupolven kautta, kahdelle niin eri säätyiselle nuorelle naiselle perinnöksi nuo silmät, jotka alati säilyivät samoina, harvinaisina ja ihmeen ihanina.
Oli jäätävän kylmä hautausmaalla, missä he muutaman hetken olivat seisoneet liikkumattomina. Äkkiä Zeynebin mustien huntujen peittämää povea pudisti raju yskä.
— Lähtekäämme, sanoi André pelästyneenä, lähtekäämme kaiken mokomin, ja astukaamme hyvin nopeasti…
Ennen poistumistaan kukin heistä tahtoi ottaa yhden niistä kuivuneista sypressinoksista, joita oli varissut alas haudalle, ja kun Mélek, joka aina oli ohuimmin verhottu kaikista, kumartui ottamaan oksansa, André näki, että hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä — ja hän antoi hänelle täydesti anteeksi hänen äskeisen kadulla osoittamansa hilpeyden.