Andrén mielestä, joka sinä vuonna kärsi kuolettavia tuskia joka kuukauden vaihtuessa, syyskuun ensimäinen päivä tiesi, että hän taas oli taivaltanut pitkän matkan elämän alamäkeä, missä vauhti kiihtyi niin huimasti, että se vaikuttaa alassyöksymiseltä. Hänestä tuntui, että ilma eilisestä äkkiä oli tullut kuulakammaksi ja syksyisen viileäksi ja että se helpommin kantoi ääniä, niinkuin on tavallista syyskesällä; selvemmin kuin eilen kuuli turkkilaisten kumeat torventoitotukset vastakkaiselta Aasian rannalta, missä sotilailla on vartiopaikka Beikoksen plataanien siimeksessä. Kesä lähestyi varmasti loppuaan, ja André ajatteli väristen, että punasinervät myrkkyliljat pian aikoivat kukkia lakastuneiden lehtien seassa Valta-Herran-Laaksossa.
Mutta kuinka säteilevää oli kaikki tänä aamuna, ja kuinka liikkumattoman tyynenä lepäsi Bosporin pinta! Ei tuulenhenkäystä, ja mikäli aurinko nousi ylemmäksi taivaalle, levisi ilmaan miellyttävä lämpö. Joukko purjeveneitä, höyrylaivan hinaamina, liukui pitkänä jonona ohi; ne olivat vanhanaikaisia turkkilaisia laivoja, kirjavasti maalattuine peräkeulan korokkeineen, jommoisia näkee ainoastaan näillä seuduilla. Kaikki purjeet reivattuina ne rauhallisesti soluivat Mustaamerta kohti, jonka suu näkyi kaukana kahden jyrkän vuoriharjanteen välissä, ja joka asiaa tuntemattomasta mereltä näytti niin tyyneltä ja vaarattomalta.
Vallan Andrén ikkunoiden alla oli pieni auringonpaisteessa kylpevä rautasilta, jonka laitaan sidottujen muiden kaunisten veneiden joukossa oli hänenkin veneensä, odottaen iltaa viedäkseen hänet Suolattomille-Vesille.
Suolattomat-Vedet! Vielä viisi tai kuusi kertaa hän saattoi esiintyä itämaalaisena tällä vihreärantaisella joella, missä hänellä oli ikäänkuin lyhytaikainen pieni, kuningaskuntansa, ja missä verhotut naiset kaukaa tunsivat hänen soutajiensa puvut. Ja useina päivinä hän vielä saattoi auringonlaskun aikana istuutua Valta-Herran-Laakson jättiläisplataanien siimekseen sanomattoman rauhan ympäröimänä polttamaan nargileaan ja katselemaan hitaasti käveleviä naisia, "autuaita varjoja", Elysiumin kentillä.
Vielä hänellä oli jäljellä ainakin kolmekymmentä tai kolmekymmentäviisi kesäpäivää, siis melkoinen valmistusaika ennen lopullista eroa, joka siis ei ollut ihan läheltä uhkaava.
Tuona aamuna Beikoksen yli kohoavat aasianpuoleiset kukkulat olivat vallan vaaleanpunaiset kanervakukkineen, ihan kuin vaaleanpunaiset nauhat. Turkkilaiskylien majat, jotka ovat rakennetut vesirajaan asti, korkeat vihreät plataanit, jokien oksille kalastajat jo kolmensadan vuoden aikana ovat ripustaneet verkkojaan, kaikki tämä, sekä sinitaivas, kuvastui Bosporin vesipeiliin, joka hohti kirkkaana kuin aina kauniilla säällä. Ja kaikki tämä herätti niin kesän pysyväisyyttä, rauhaa, elämää ja nuoruutta uhkuvan vaikutelman, että André vielä kerran viehättyi sen harhaluuloihin, unhottaen, että aika riensi ja että huomispäivä oli tulossa uhkaavana.
Iltapäivällä hän siis läksi Suolattomille-Vesille, missä kaikki säteili kirkastuneena auringonvalossa; hän kohtasi kolme ystävätärtään ja sai osakseen muiden hunnutettujen naisten katseet. Hän palasi sieltä verrattomana iltahetkenä, soutaen pitkin Aasian rantaa; vanhoja äärettömiä taloja, joiden sisällä voi tapahtua mitä murhenäytelmiä tahansa; vanhoja salaperäisiä, rehottavan vihreän kasvullisuuden peittämiä puutarhoja; vartioituja vanhoja marmorisiltoja, missä verhottuja kaunottaria aina perjantaisin istuu katselemassa palaavia veneitä. Soutajiensa nopeiden ja tahdikkaiden aironvetojen edentämänä André halkoi kasvoja hyväilevää raitista ilmaa, jota sieramet hurmaantuneina ahmivat. Hän tunsi itsensä pirteäksi ja tiesi, että hän tänä hetkenä näytti nuorelta, ja hänessä heräsi sama elämänhalu ja sama jano tyhjentää nautinnon pikari. Hänen sielunsa, joka enimmäkseen oli kuin synkkä väsymyksen kuilu, saattoi räin muuttua ympäristön kiehtovasta houkutukselta tai hänen taiteilijasilmäänsä hivelevästä haavekuvasta — hän saattoi muuttua, nuorentua, tuntea olevansa valmis antautumaan uhkayrityksin ja lemmenseikkailuihin.
Samassa veneessä istui Jean Renaud, joka intohimoisin valituksin uskoi hänelle olevansa rakastunut erääseen kauniiseen lähetystö-naiseen, joka kaikessa rakastettavaisuudessaan oli välinpitämätön hänen pyyteistään. Samalla hän oli mieltynyt Djénaneen, jonka kasvoja ei koskaan ollut nähnyt, mutta jonka varjokuva ja ääni tenhollaan teki hänen unensa levottomaksi. Ja André kuunteli olkapäitään kohauttamatta näitä tunnustuksia, jotka hyvin sointuivat yhteen tämän illan tunnelmaan; tämän nuoren miehen tunteet saavuttivat täyden vastakaiun hänessä, vallan samat harrastukset innostuttivat molempia, kaikki muu oli menettänyt merkityksensä. Rakkautta liiteli kaikkialla ilmassa. Luottamus luottamuksesta! Andrén teki mieli huudahtaa hänelle voitokkaana: "Minä olen enemmän rakastettu kuin sinä!…"
He jatkoivat matkaansa vaieten, kumpikin itsekkäästi vaipuneena rakkauden hallitsemiin ajatuksiinsa; ja kesäillan ihanuus Bosporilla muodosti komean kehyksen heidän unelmilleen. He sivuuttivat lakkaamatta vanhojen talojen pääsyltä kiellettyjä rantasiltoja, joiden laidalla istuvat naiset katselivat miten heidän veneensä solui edelleen punakuparin väriseksi muuttuneessa valaistuksessa, ja molemmat toverukset olivat mielissään ajatellessaan, että heidän omituisin väriyhdistelmin koristettu veneensä tässä ihanassa auringonlasku-valossa varmaankin teki heihin edullisen vaikutuksen.