Sitten hän itse tahtoi lukea muhamettilaisen uskontunnustuksen, ja ojentaen rukousasentoon pienet läpikuultavan kalpeat kätensä, hän lausui nämä pyhät sanat:
"Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah, ja Muhammed on hänen profeettansa…"
Mutta ennenkuin hän oli lukenut loppuun uskontunnustuksensa, mikä tapahtui melkein henkäyksenä, ojennetut heikot kädet vaipuivat ales.
Silloin tyttö, jonka nimeä ei tiedetty, jälleen avasi koraaninsa ja jatkoi lukemistaan. Mikä suloinen poljento, mikä rauhoittava tuuditus noissa Islamin rukouksissa, varsinkin kun niitä lukee tiheän hunnun verhoama nuori tyttö… Myöhäiseen yöhön nämä tuntemattomat hurskaat naisolennot tulivat ja poistuivat äänettömästi kuin varjot, eikä siis tullut keskeytystä siihen sulosointuiseen rukoilemiseen, joka helpottaa manalle-muuttoa.
Usein toisiakin henkilöitä tuli hiipien varpaisillaan huoneeseen, kumartuen sanaakaan sanomatta kuolinvuoteen yli. Nämä olivat: äiti, hiljainen ja hyvä olento, aina niin vaatimaton, että häntä tuskin huomasi; molemmat vanhat isoäidit, jotka eivät voineet alistua välttämättömyyteen, tuijottaen sanattomina ja melkein ankaroina syvässä epätoivossaan; lisäksi isä, Mehmed-Bei, jonka kasvot olivat nääntyneet surusta ja kenties tunnonvaivoista; oikeastaan hän jumaloi tytärtään Mélekiä, mutta taipumattoman järkähtämättä noudattamalla vanhoja tapoja hän oli syössyt tyttärensä kuolemaan. Kävijöiden joukossa oli niinikään entinen kotiopettajatar, neiti Tardieu, joka vallan vavisten astui huoneeseen; hänet oli noudettu loppupäivinä Mélekin nimenomaisesta pyynnöstä, mutta vaikka häntä siedettiin, oltiin hänelle vihamielisiä, häntä kun pidettiin onnettomuuden aiheuttajana.
Kuolevan silmät olivat jälleen ummistuneet; joskus hänen kätensä vavahtivat ja huulensa värähtivät, mutta muuten hän ei antanut elonmerkkiä.
XLVII.
Kello neljän vaiheella aamulla. Sinä yönä valvoi Djénane. Tuntematon naisvieras, jonka rukous täytti tämän haaremihuoneen, kohotti äkkiä äänensä keskellä juhlallista hiljaisuutta ja luki haltioituneena, ikäänkuin hänellä olisi ollut se tunne, että jotain tapahtui, millä oli ratkaiseva merkitys. Djénane, joka lakkaamatta painoi käsillään toista Mélekin pienistä verettömistä käsistä, huomaamatta, että se oli käynyt kylmäksi, säpsähti kauhistuneena, tuntiessaan olkaansa kosketeltavan; kaksi heikkoa lyöntiä, jotka tiesivät synkkää huomautusta… Hyi noita inhottavan, ennen näkemättömiä vanhan akan kasvoja, jotka pistivät esiin hänen takaansa, äänettömästi ilmestyneinä huoneeseen lukottomasta ovesta; se oli leveäharteinen eukko, mutta kalpea ja luiseva; sanaakaan sanomatta hän viittasi Djénanea poistumaan.
Epäilemättä tämä nainen oli kauan ollut vahdissa käytävässä, ja vasta silloin kun tarkka ammattivaistonsa ilmaisi, että hetki oli tullut, hän lähestyi ryhtyäkseen tehtäväänsä.
— Ei, ei! sanoi Djénane, heittäytyen vainajan yli, ei vielä! En tahdo, että viette häntä pois!