— Menkää tiehenne! sanoi vanha nainen turkinkielellä, vavisten vihasta. Mitä teillä enää on täällä tekemistä? Tehtävänne on loppuun suoritettu… Ettekö kuullut mitä sanoin, menkää tiehenne!

Mutta alkaessaan vetäytyä pois huoneesta tuo nuori naisparka katsoi häneen niin vilpittömästi ja epätoivoisesti ja silmät täynnä kyyneleitä, että vanhan naisen äkkiä valtasi surku. Epäilemättä hän äkkiä käsitti, mitä ei vuosikausina ollut tunnustanut, että opettajatar oli ainoastaan ollut edesvastuuton välikappale ajanhengen palveluksessa.

Silloin hän ojensi hänelle kätensä, huudahtaen: Anteeksi!…

Ja nämä molemmat naiset, jotka siihenasti olivat olleet toisilleen niin vihamieliset, itkivät nyyhkyttäen toistensa käsivarsiin kietoutuneina. Vakaumusten, rotujen, ikäkausien eroavaisuus olivat kauan erottaneet heidät, mutta molemmat olivat hyväsydämiset ja äidilliset, alttiit hellyyden ja katumuksen tunteille.

Ikkunasta sisälle tunkeva himmeä valo ilmoitti, että tämä marraskuun yö oli päättynyt. Djénane muisti nyt Andrén, nousi huoneeseensa noutamaan sinistä nauhaa, jonka sopimuksen mukaan toisen merkin sijalle kiinnitti saman ikkunan ristikkoon.

XLVIII.

Kamaripalvelija oli aamun koittaessa ollut katsomassa merkkiä, ja vallan pelästyneenä hän kiiruhti takaisin Peraan.

— Neiti Mélek on varmaankin kuollut, hän sanoi isännälleen, herätettyään hänet: he ovat kiinnittäneet ikkunaan sinisen merkin, jonka juuri näin…

Hänellä oli monta kertaa ollut tilaisuus puhua Mélekin kanssa ovenraosta, käydessään toimittamassa Andrén vaarallisia asioita; olipa Mélek ollut niin ystävällinen, että paljasti kasvonsa, kiittäessään häntä hänen vaivoistaan. Hänen mielestään hän oli neiti Mélek, hän kun näytti niin nuorelta.

Tuntia myöhemmin André sai Djénanelta tiedon, että vainaja keskipäivällä vietiin moskeijaan; hän läksi siis ennen kello 11 Khassim-Pashaan. Hän oli pukeutunut feziin ja työläispukuun, jotta ei pistäisi silmään, sillä sopivana hetkenä hän tahtoi tulla ruumisarkkua hyvin lähelle, koettaakseen täyttää Islamin määräämän pyhän velvollisuuden vainajata kohtaan.