Laivasilta on, kuten tavallisesti, täyteen sullottu väkeä. Nyt ei enää sada. Ilman täyttää koneiden ja höyrykelavintturin ryske, sekä merimiesten ja kantajien huudot, jotka kajahtavat kaikilla länsimaisilla kielillä. Tämä sateen kastelema joukko, joka ulvoo ja tuuppii, tarjoaa sotkuisan valikoiman turkkilaisia pukuja ja europpalaisia ryysyjä, mutta kaikilla miehillä on kuitenkin punaiset fezit päässä, ja tämä tekee vielä itämaalaisen kokonaisuusvaikutuksen.
Näiden ihmisten takana, kadun varrella olevat kahvilat ovat tulvillaan länsimaalaisia; punaisten lakkien peittämät päät näkyvät joka ikkunasta noissa taloissa, missä alati kaikuu itämaalainen soitonrenkutus ja liitelee nargile-savupilviä. Ja kuten aina, nämä henkilöt katselevat laivan lähtöä. Mutta kauempana tätä epämiellyttävää kaupunginosaa, sen kirjavia pukuja, sen melua, mastometsän täyttämän lahden erottamana, kohoavat mahtavan Stambulin moskeijat keskellä sumua. Sen aina suurpiirteinen varjokuva tukahuttaa läheisen rumuuden, hallitsee hiljaisuudellaan raakaa melua…
Eivätkö nuo pienet ystävätärparat ollenkaan tulekaan?… André unhottaa heidät melkein tuossa lähtöhetken huumaavassa hyörinässä, hänen kun täytyy jaella kädenpuristuksia ja vastata kaikkiin huolettoman iloisiin huomautuksiin. Ja sitäpaitsi hänen on vaikea uskoa, että hän itse todella lähtee matkalle; onhan hän niin monesti nousut noihin samoihin höyrylaivoihin, katsellen laivasillalla vilisevää joukkoa, tullessaan Konstantinopolin tavan mukaan saattamaan tai vastaanottamaan ystäviä. Lisäksi tuo kaukana haamoittava Stambul, on siihen määrin ollut hänen oma kaupunkinsa jo neljännesvuosisadan ajalla; onko siis mahdollista, että hän todella jättää sen taaksensa? Ei, hänestä tuntuu, että hän huomenna palaa sinne, kuten tavallisesti, nähden jälleen niin tutut paikat ja kasvot…
Mutta toinen lähtömerkki on juuri kajahtanut; hyvästelevät ystävät poistuvat, yläkansi on tyhjä; ainoastaan matkalle lähtijät ovat jääneet, katsellen toisiaan. — Kieltämättä tämä viimeinen soitto kajahti hieman synkkänä, — ja samassa André heräsi haaveistaan… Epäilemättä nuo vaunut tulevat tuolla. Ajurinvaunut — kehnonlaiset, mutta olihan Djénane sen jo sanonut edeltäpäin — ja ne lähestyvät hitaammin, kuin mitä tungoksen tähden olisi välttämätöntä. Nämä ajoneuvot kulkevat kaikesta päättäen hyvin läheltä ohi; vaunuikkuna on auki, ja sisällä istuu todella kaksi mustahuntuista naista… Toinen heistä nostaa äkkiä kasvoharsonsa: Djénane!… Djénane, joka on tahtonut, että hänen kasvonsa näkyisivät, ja joka hetkisen katselee Andréta, kasvoissa sellainen ahdistusta uhkuva ilme, jota ei milloinkaan voi unhottaa…
Djénanen silmät säteilevät, vaikkakin kyynelten himmentäminä; mutta nyt niitä ei enää näe. Harso on jälleen laskeutunut, ja tällä kertaa André on käsittänyt, että se oli jotain ratkaisevaa, jotain peruuttamatonta, samaa, kuin kätkisi ruumisarkun kannen alle rakastetut kasvot… Djénane ei kumartunut ulos vaunuikkunasta, ei viitannut kädellään jäähyväisiksi; ei muuta kuin tuo katse, joka muuten riitti syöksemään turkkilaisen naisen vakavaan vaaraan. Ja nyt katetut ajurinvaunut hitaasti jatkavat matkaansa halki ihmisvilinän…
Mutta tuo katse oli tehnyt Andrén sydämeen syvemmän vaikutuksen, kuin mitä sanat ja kirjeet olisivat voineet tehdä. Hän ei enää nähnyt ihmisiä, jotka laivasillalla kädellä tai lakilla viittasivat hänelle hyvästiään; nyt ei tässä maailmassa hänen tietoisuudessaan ole muuta kuin nuo matkan päässä kulkevat vaunut, jotka hitaasti palaavat haaremia kohti. Hän tahtoisi katseineen seurata niitä niin kauan kuin suinkin, mutta äkkiä hänen silmänsä himmenevät, ja hän näkee kaiken epäselvänä ja häälyvänä…
Mutta mitä, näkeekö hän unta? Vaunut, jotka hitaasti olivat poistuneet, näyttävät nyt etääntyvän nopeasti, mutta toiseen suuntaan kuin hevoset! Ne liikkuvat takaperin, vallan kuin kuva, jota siirretään, eivätkä ainoastaan ne, vaan kaikki muukin, ihmisjoukot, talot, kaupunki… Sehän on laiva joka on lähtenyt liikkeelle!… Melutta, tärinättä, potkurin lyöntien kuulumatta… Ajatuksineen muualla, André ei ollut siihen kiinnittänyt huomiota. Hinaajiensa vetämänä suuri höyrylaiva etenee rantatilasta, niin, etteivät matkustajat huomaa sen liikkuvan. Näyttää siltä, kuin laivasilta pakenisi taaksepäin, katoaisi nopeasti rumuuksineen ja väki joukkoineen, kun sitävastoin mahtava Stambul, ollen korkeammalla ja kauempana, ei vielä liiku paikaltaan. Hälinä ja huudot sammuvat, hän ei enää erota viuhtovia käsiä — eikä liioin mustaa vaununkuomia keskellä tuhansia turkkilaisin fezejä, jotka loistavat punaisina pilkkuina.
Vaikka ei mikään näy liikahtavan laivana ja vaikka äkillinen odottamaton hiljaisuus vallitsee, alkaa itse Stambul hälvetä sumuun ja pimeään; koko Turkinmaa katoaa synkän juhlallisena etäisyyteen — pian menneisyyteen.
André ei herkeä katselemasta, niin kauan kuin Stambulin heikkokin utukuva näkyy iltahämyssä. Hänestä tuntuu, kuin siltä puolen taivaanrantaa tulvisi naissielujen ja -muotojen lumousvoima — sekä niistä, jotka äsken poistuivat ajurinvaunuissa, että toisista jo manalle muuttaneista…
Yön tullen Marmaramerellä…