— Älkää vaivautuko. Hyvä Jumala, sehän on lopen mitätön seikka!
Zeyneb oli ainoa tuosta kolmikosta, jota André luuli hieman tuntevansa: hän oli havahtunut kaksinaisessa merkityksessä, pettyneenä elämän suhteen hän ei enää toivonut mitään; ei enää odottanut mitään, mutta alistumisessaan hän oli muuttumattoman lempeä; hän oli olento, joka uhkui väsymystä ja hellyyttä, hänen sielunsa oli juuri sellainen, joksi sitä kuvastivat hänen säännöllisen piirteiset viehättävät kasvonsa ja hänen epätoivoisina hymyilevät silmänsä. Mélek sitävastoin, joka kuitenkin tuntui hyväsydämiseltä, oli alati joko ylenmäärin oikullinen ja kiivas, tai lapsellinen ja valmis nauramaan kaikelle, ilkkumaan kaikkea. Djénane taas, joka oli heistä kolmesta hienoin luonne, pysyi yhä edelleen salaperäisenä ainaisen mustan huntunsa alla, ollen arvoituksellinen, ja ymmällään paljosta lukemisestaan. Senohella hänen tuulensa vaihtelivat, hän oli samalla nöyrä ja ylpeä, joskus hämmästyttävän täynnä luottamusta, ja seuraavassa tuokiossa tutkimaton, ikäänkuin ylipääsemättömän muurin ympäröimä.
— En voi selittää — näin ajatteli André — mitä hän minusta tahtoo enkä miksi hän jo on käynyt minulle rakkaaksi; joskus tuntuu siltä, kuin olisi meillä jotain yhteisiä muistoja joiltakin himmeiltä menneiltä ajoilta… En ala ymmärtää häntä ennen sitä päivää, jona vihdoinkin saan nähdä hänen silmänsä; mutta pelkään, ettei hän koskaan näytä niitä.
Heidän oli hyvissä ajoin lähteminen alas Beikoksen tasangolle ehtiäkseen koota orjansa ja saapua kotia ennen yön tuloa. He syventyivät siis jälleen metsäpoluille, ja ystävättäret tahtoivat kukin Andrén kädestä kanervaoksan, joista vuori oli ruusunpunaisenaan. Lapsellisen uhmailevina he aikoivat kiinnittää ne puseroihinsa illalla, aterioidessaan isovanhempiensa ja muutamien ankaroiden vanhojen setiensä seurassa.
Heidän saavuttuaan alas tasangolle, André varovaisuudesta erosi heistä, mutta seurasi heitä katseineen, astuen matkan päässä heidän jäljessään. Sinä päivänä oli vaan vähän väkeä Valtaherran-Laaksossa, missä aurinko jo levitti tummenevaa iltavalaistustaan: ainoastaan etäällä näki muutamia valkohuntuisia naisia hajaryhminä istumassa nurmikolla. Nuo kolme pientä huimapäätä astuivat sulavin, hitain liikkein, Zeyneb ja Mélek niin vaaleavärisissä silkkipuvuissa, että ne näyttivät melkein valkoiselta, kävellen molemmin puolin ainaisesti surupukuista Djénanea; heidän laahuksensa hiipaisivat lyhyttä hienoa nurmea, kosketellen säälimättä myrkkyliljan punasinerviä kukkia ja lakaisten plataanien jo varisseita keltaisia lehtiä. He olivat todella kolmen Elysiumin varjon kaltaisia, kulkien poikki ijäisen levon laakson: ja surupukuinen, keskellä astuva, oli epäilemättä varjo, joka ei vielä ollut löytänyt lohdutusta maallisen rakkauden saavuttamattomuudesta…
He katosivat hänen näkyvistään saavuttuaan isojen plataanien siimekseen, suljetun tasangon toisessa päässä olevaan pyhään lehtoon. Kumpujen taakse laskeva aurinko katosi hitaasti tästä eedenistä; taivas muuttui kuultavan vihreäksi kuin kauneina kesäiltoina, ja pienet kapeat pilven juovat vivahtivat punakellerviin liekkeihin. Toiset autuaat varjot, jotka kauan olivat istuneet sinne tänne ryhmittyneinä kukkaskirjavalle niitylle, nousivat nyt kaikki ja alkoivat poistua, mutta hyvin hitaasti, niinkuin varjojen sopii. Etäällä alkoivat paimenet soittaa vanhanaikuisia sävelmiään houkutellakseen vuohensa kotia. Ja ennen pitkää tämä seutu kävi äärettömän yksinäiseksi noiden suurten metsien juurella, tähtitaivaan tuikkiessa.
Vastenmielisesti André palasi Bosporille, joka näytti hopeanhohteiselta vaaleanpunaiseen vivahtavalta kankaalta rannan jättiläisplataanien mustien varjokuvien lomitse. Hän sanoi soutajilleen, ettei heidän tarvinnut kiiruhtaa: hän lähestyi jotenkin välinpitämättömänä Europan rantaa ja Terapiaa, missä isot hotellit sytyttivät sähkövalonsa, ja kolmannen luokan orkesterit iltakonserttia varten sekavasti virittivät soittimiaan.
XXV.
Seuraavana päivänä saapuivat Andrélle nämä kirjeet:
Syyskuun 18 p. 1904.