Voi! Jos hän todellakin oli kuollut, niin miksi he eivät sitä säälistä hänelle sanoneet!…
Voi, jos hän saisi nähdä hänet semmoisena, kun hän oli tällä hetkellä tai mitä hänestä oli jäljellä!… Jos edes pyhä Neitsyt, jota hän niin palavasti oli rukoillut, tai joku muu samanlainen voima tahtoisi häntä armahtaa ja jollain tavalla näyttäisi hänelle hänen Yanninsa, — elävänä, matkalla kotiin, — tai hänen ruumiinsa, joka ajelehti merellä, jotta hän edes varmaan tietäisi totuuden!
Joskus hänestä tuntui, kun olisi purje kohonnut näkyviin taivaanrannalla: se oli "Leopoldine", joka lähestyi, joka riensi kotiin! Silloin hän tajuttomasti yritti nousta ylös, juosta katsomaan merelle, näkemään, oliko se totta…
Hän vaipui alas. Voi, missä se oli, se "Leopoldine" tälläkin hetkellä? missähän se oli?… Luultavasti siellä kaukana, kauheassa Islannissa, hyljättynä, pirstaleina, hylkynä…
Ja lopuksi häntä kiusasi aina sama näky: rikkonainen, tyhjä laivanhylky, joka kellui äänettömällä, harmaanpunertavalla merellä, kellui, hitaasti, hitaasti, ääneti, ivallisen viehkeästi keskellä kuolon tyyntä merta.
X.
Kello kävi kahta aamulla.
Etenkin yöllä hän odottavaisesti kuunteli joka askelta, joka lähestyi; pieninkin melu, pieninkin outo ääni pani hänen ohimonsa sykkimään, ne olivat käyneet kauhean aroiksi, kun niitä alituisesti oli jännitetty.
Kello kävi kahta aamulla. Tänä yönä niinkun muinakin hän virui kädet ristissä ja silmät auki tuijottaen pimeään, ja hän kuunteli tuulen ikuista suhinaa.
Äkkiä kuului askelia, kiireisiä askelia tieltä! Kukahan tähän aikaan siellä astui? Hän nousi istualleen, suurimmassa mielenliikutuksessa, hänen sydämmensä herkesi sykkimästä.