Kun hän kello neljän aikaan tuli takasin ja heittäytyi vuoteelleen, oli hän niin väsyksissä, että uni hänet hetkeksi valtasi.
Mutta hetken ääretön ilo oli tehnyt hänen mieleensä vaikutuksen, joka ei haihtunut; hän heräsi äkkiä, vavahtaen koko ruumiissaan, hän nousi puoleksi istumaan ja koitteli johdattaa mieleensä… Hän oli äskettäin saanut jotain tietoja Yannista. Sekavien ajatuksien joukosta hän etsi ja etsi mitä se oli…
— Voi, niin todellakin! — sehän oli vain Fantek.
Ja toistamiseen hän vaipui samaan pohjattomaan kuiluun. Ei, todellisuudessa ei ollut mitään muuttunut hänen synkässä, toivottomassa odottamisessaan.
Kuitenkin jo se, että hän oli luullut hänen olevan niin lähellä, vaikutti, että oli kun hänen henkensä olisi liidellyt hänen ympärillään; se oli sitä, jota Bretagnessa kutsutaan "viestiksi", ja hän kuunteli vieläkin tarkemmin ulkoa kuuluvia askelia, häntä aavistutti, että joku ehkä tulisi puhumaan Yannista.
Ja päivän tultua tulikin Yannin isä. Hän otti lakin päästään, pyyhkäsi taapäin kauneita, valkoisia hivuksiaan, jotka olivat kiharia, niinkun hänen poikansa, ja istui Gaudin vuoteen ääreen.
Hänenkin mielensä oli masennuksissa, sillä hänen Yanninsa, hänen kaunis Yanninsa oli hänen vanhimpansa, hänen suosikkinsa, hänen kunniansa. Mutta hän toivoi vielä, hän todellakin vielä toivoi. Hän alkoi lohduttaa Gaudia hyvin lempeästi: ensiksikin, kaikki viimeiseksi Islannista tulleet puhuivat tiheistä sumuista, jotka varmaan olivat voineet myöhästyttää laivaa. Ja sitten hän oli vielä tullut ajatelleeksi yhtä seikkaa: he olivat ehkä poikenneet Färsaarille, jotka ovat kaukaisia saaria matkan varrella, ja josta tullakseen kirjeet tarvitsevat hyvin pitkän ajan. Se oli kerran tapahtunut hänelle itselleen; siitä jo oli noin neljäkymmentä vuotta, hänen äiti vainaajansa oli jo luettanut sielumessuja hänen puolestaan… Ja semmoinen vene sitten kun "Leopoldine", melkein uusi; ja sitten laivaväki, ne olivat kaikki parhaimpia merimiehiä…
Vanha Moan muori astua köpisteli heidän ympärillään ja pudisteli päätään: Gaudin epätoivo melkein oli hänelle palauttanut voimat ja ymmärryksen, hän hoiti taloutta ja katseli tuon tuostakin Sylvestren pientä kellastunutta muotokuvaa, joka riippui graniittiseinällä, merimiesankkurineen, mustista helmistä tehdyn hautajaisseppeleen keskellä. Sittenkuin merimiehen ammatti oli vienyt häneltä hänen pojanpoikansa, ei hän enää luottanut merimiesten palaamiseen; pyhää Neitsyttä rukoili hän vaan pelosta vanhoilla kuihtuneilla huulillaan, mutta sydämmessä hänellä oli katkera viha.
Mutta Gaud kuunteli ahneesti ukon lohdutusta, hänen suuret, sinisten kehäin ympäröimät silmänsä katselivat hellän hellästi vanhusta, joka oli hänen rakastettunsa näköinen; jo se että ukko istui hänen vieressään, tuntui hänestä suojelevan häntä kuolemaa vastaan, ja hän tyyntyi ja oli ikäänkun lähempänä Yanniansa. Hiljaan ja vienosti hänen kyyneleensä vierivät, ja hän luki uudestaan ja uudestaan tulisia rukouksia pyhälle Neitsyelle, Meren Tähdelle.
Olihan se todellakin mahdollista, että he olivat poikenneet niille saarille, ehkä korjaamaan jotain vahinkoa. Ja Gaud nousi ylös, pani tukkansa kokoon, ja pukeutui vähän, ikäänkun hän olisi toivonut hänen palaavan. Epäilemättä ei kaikki toivo ollut turhaa, koska ukko, hänen isänsä vielä toivoi. Ja hän alkoi taas muutamiksi päiviksi odottaa.