Taivas oli käynyt aivan mustaksi, se oli umpinainen, ahdas holvi, jossa siellä täällä oli vieläkin mustempia nokitahroja, se näytti melkein liikkumattomalta, sitä täytyi katsella oikein tarkkaan huomatakseen, että se päinvastoin oli huimaavassa liikkeessä: suuria, harmaita huivia riensi ohitse, ja lakkaamatta tuli taivaanrannalta uusia, synkkiä harsoja, joita ikäänkun loppumatta tuli äärettömästä kääröstä.
"Maria" pakeni tuulen kanssa, ja se pakeni yhä hurjemmin, ja myrsky pakeni myös jonkin tuntemattoman salaisen, kauhean voiman tieltä. Tuuli, meri, "Maria", pilvet, kaikki pakenivat yhtä hurjasti ja nopeasti, ja kaikki samaan suuntaan. Nopeimmin kaikista riensi tuuli, sitten suuret aallonharjat, jotka olivat raskaampia ja hitaampia, riehuen, peräkkäin, sitten "Maria", yleiseen pakoon temmattuna. Aallot ajoivat sitä takaa, ja niitten valkeat harjat vyöryivät ja syöksyivät sen perästä, ja aina ne saavuttivat laivan, ja aina ne riensivät sen sivu, mutta se vältti ne, luistaen keveästi ylös, ja niitten vimma näytti murtuvan sen imuveteen.
Ja kumman keveältä tämä pako tuntui, vaivatta ja ponnistuksitta vene kiikkui eteenpäin. "Maria" kohosi aalloille keveästi, niinkun tuuli olisi sitä nostanut, ja pudotessaan se ikäänkun luiskahti alas, jotta sisuksia vihloi, niinkun unissaan, kun putoaa. Se suljui kun takaperin, ja pakeneva vuori väistyi sen alta pakoaan jatkaakseen, ja laiva painui jälleen suureen laaksoon, joka sekin riensi eteenpäin. Jysäyksettä se tuli kauhean laakson pohjalle, keskelle tyrskyä, joka ei sitä edes kastellut, mutta joka pakeni niinkun kaikki muutkin, pakeni eteenpäin ja haihtui kun savu, kun tyhjä…
Laaksojen pohjalla oli pimeämpi, ja jokaisen ohikulkeneen aallon takaa näkyi toinen tulemassa, toinen edellistä suurempi, joka kohosi viheriänkuulevana, joka riensi lähemmäksi kauhean näköisenä, ja sillä oli näkinkengän muotoinen kita, joka oli valmis sulkeutumaan ja näytti huutavan: "Odota, jotta minä saan sinut kiinni, niin minä sinut nielen…"
… Mutta ei, se vaan nosti heidät ylös, niinkun harteitaan kohottamalla höyhenen nostaa, ja melkein leppeästi se tuntui väistyvän alta, kuohuvin harjoin ja kohisten kun koski.
Ja niin yhä, lakkaamatta. Mutta myrsky aina vaan kiihtyi. Ja yhä kauheampia aaltoja seurasi toisiaan, ne näyttivät pitkiltä vuorijonoilta, joiden laaksot alkoivat hirvittää. Ja tämä vimmattu meno yhä kiihtyi ja taivas yhä synkistyi ja kohina yhä koveni.
Oli oikea myrsky, täytyi olla varuillaan. Mutta mitäs siitä, kunhan vaan oli ulappaa edessä, tilaa kiitää eteenpäin. "Maria" olikin tänä vuonna, tänä kalastuskautena pysyttäinyt Islannin kalavesien läntisimmissä osissa, jotta se itään paetessa teki hyvän palan paluumatkaa.
Yann ja Sylvestre olivat peräsimessä, vyötäisistä kiinni sidottuina. He lauloivat vielä lauluaan: "Jean-François de Nantes"; nopeasta liikkeestä huumaantuneina, he lauloivat täyttä kulkkua ja nauroivat, kun eivät voineet kuulla toisiaan myrskyn riehuvassa melussa, välistä he huvikseen käänsivät päätään ja lauloivat vasten tuulta ja olivat pakahtua.
— Hoi pojat! tuntuuko ilma siellä umpinaiselta, kysyi heiltä Guermeur, pistäen partaista päätään puoleksi avatusta luukusta esille, niinkun piru, joka on valmis syöksymään laatikostaan.
Ei juuri umpinaiselta tuntunut, se on varmaa.