Alhaalla kannella miehet läähättivät varista ja tungeskelivat telttojen siimeksessä. Vesi, ilma, valo oli niin huikaisevan loistavaa; ja luonnon ikuinen juhla näytti pilkkaavan olioita, orgaanista elämää, joka kestää vaan hetken.
… Kerran, mastikorissa, häntä suuresti huvitti pilvi pikku lintuja, oudon näköisiä, joita asettui joka paikkaan laivaa niinkun mustaa tomua, Ne olivat aivan väsyksissä ja saattoi ottaa kiinni ja hyväillä niitä. Kaikilla märssymiehillä oli niitä olkapäillään.
Mutta kohta väsyneimmät alkoivat kuolla.
… Niitä kuoli tuhansittain, raakapuille, tykkiportaille, pikku raukkoja, Punaisen meren paahtavaan kuumuuteen.
Ne olivat tulleet suuren erämaan toiselta puolen, tuulenpuuska oli niitä kuljettanut. Peljäten putoavansa äärettömään sineen, jota oli kaikkialla, olivat ne ponnistamalla viimeisiä voimiaan heittäytyneet ohi kulkevaan laivaan. Jossakin, kaukana Libyassa, oli heidän sukuaan lisääntynyt hillitsemättömästi. Heidän sukuaan oli lisääntynyt rajattomasti ja heitä oli tullut liiaksi; silloin sokea ja sydämmetön äiti, luonto, oli henkäyksellään karkottanut pois liiat pikku linnut, yhtä välinpitämättömästi, kun jos ne olisivat olleet ihmisiä…
Ja ne kuolivat kaikki laivan kuumalle katokselle, kansi oli täynnä pikku ruumiita, jotka vielä eilen värähtelivät elämästä, laulusta ja rakkaudesta… Sylvestre ja muut märssymiehet kokosivat pieniä, mustia ruumiita, joiden höyhenet olivat aivan märkiä, levittelivät säälien niitten sinertäviä, hienoja siipiä kämmenellään, — ja lakaisivat niitä luudilla mereen, suureen hautaan…
Sitten tuli heinäsirkkoja, Mooseksen aikuisten jälkeläisiä, ja ne peittivät koko laivan.
Sitten he vielä kulkivat useita päiviä yhtämittaista sineä, jossa ei näkynyt mitään elävää, paitse joskus, kun joku kala hypähteli veden pinnassa.
X.
… Sadetta tulvimalla, musta, synkkä taivas; — se oli India. Sylvestre oli lähtenyt maalle, satunnaisesti oli hänet valittu venekuntaa täysilukuiseksi tekemään.