Ja Yannin käynti sattuikin oikein sopivaan aikaan; hän oli varma siitä, ettei hänen isänsä, joka tähän aikaan tavallisesti poltti piippuaan, viitsisi seurata häntä ulos. Porstuassa, jossa ei ollut ketään, hän viimeinkin saattaisi Yannin kanssa selvitellä suhteensa.
Mutta kun ratkaiseva hetki oli käsissä, näytti tämä rohkeus hänestä aivan liian suurelta. Kun hän ajatteli, että hän tapaisi häntä, seisoisi kasvoista kasvoihin hänen edessään tässä portaitten alapäässä, niin jo tämä ajatus sai hänet vapisemaan. Hänen sydämmensä sykki, niin että se oli pakahtua… ja ajattelepas, että millä hetkellä hyvänsä ovi saattaisi aueta — hiukan narahtaen, niinkun hän sen tiesi tekevän, — ja Yann astua ulos!
Ei, ei suinkaan hän koskaan uskaltaisi sitä, pikemmin hän kuihtuisi ikävään ja kuolisi suruun, kun yrittäisi semmoisia. Hän jo oli astunut muutamia askelia palatakseen huoneesensa ja istuutuakseen työtä tekemään.
Mutta hän pysähtyi taas arvellen ja hämillään, hän muisti, että huomenna he lähtevät Islantiin, ja että tämä oli ainoa tilaisuus tavata häntä. Jos hän laiminlöisi sen, täytyisi hänen taas viettää kuukausia yksinäisyydessä odottaen ja ikävöiden hänen palaamistaan, hukata vieläkin kokonainen kesä elämästään…
Ovi aukeni: Yann astui ulos! Tehden äkillisen päätöksen Gaud juoksi alas portaita ja asettui vavisten hänen eteensä.
— Herra Yann, minä tahtoisin puhua kanssanne.
— Minunko kanssa!… neiti Gaud?… hän sanoi matalalla äänellä, vieden käden hattuunsa.
Yann katseli häntä tylysti vilkkailla silmillään, pää pystyssä, kovan näköisenä, häntä näytti arveluttavan, pysähtyisikö ollenkaan. Toinen jalka toisen edessä valmiina pakenemaan hän nojasi leveitä harteitaan seinää vasten, ollakseen ikäänkun etempänä Gaudista ahtaassa porstuassa, jossa hänet oli saavutettu.
Hämillään ollen Gaud ei muistanut mitään siitä, mitä hän oli aikonut sanoa; hän ei ollut aavistanut, että Yann saattaisi tehdä hänelle sen häpeän, että hän menisi hänen sivutseen kuuntelematta hänen puhettaan.
— Pelkäättekö te meitä, herra Yann? hän kysyi käheällä ja oudolla äänellä, joka oli aivan toisenlainen, kun hän olisi tahtonut.