Hän toivoi kuolevansa, että hän jo lepäisi rauhassa kiven alla, eikä enää kärsisi… Mutta Yannille hän antoi anteeksi, eikä hänen epätoivoiseen rakkauteensa sekaantunut vähääkään vihaa…
XII.
Merta, harmaata merta.
Suurta, viitatonta kulkuväylää, jota myöten kalastajat joka kesä menevät Islantiin, oli Yann jo purjehtinut päivän.
Kun he lähtivät liikkeelle laulaen vanhoja laulujaan, oli puhaltanut etelätuuli, ja kaikki laivat, purjeet levällään, olivat hajonneet kun kalalokit merelle.
Sitten oli tuuli alkanut asettua ja vauhti oli vähennyt, sumua kulki pitkin veden pintaa.
Yann oli ehkä tavallista totisempi. Hän valitti nuoskaa ilmaa ja näytti kaipaavan liikettä, karkottaakseen mielestään jotain raskasta. Mutta ei ollut mitään tekemistä muuta kun suljua tyynesti eteenpäin keskellä tyyntä merta; ei ollut muuta tehtävää kun hengittää ja elää. Kun katseli ympärilleen, näki vaan pelkkää harmaata; kun kuunteli, kuuli vaan äänettömyyden…
… Äkkiä kuului kumea jyske, tuskin olisi sitä huomannut, jollei se olisi ollut niin odottamaton ja tullut alhaalta: tuntui siltä, kun olisi vaunussa, jota jarrutetaan. Ja "Maria" seisahtui eikä liikahtanut paikaltaan…
He olivat karilla!!! missä ja millainen? Varmaankin särkällä, Englannin puolella. Mutta eilisestä illasta ei ollutkaan nähnyt mitään ympäröivän sumun tähden.
Miehet hypähtivät ylös, juoksivat edes takasin ja heidän kiihkonsa oli omituinen vastakohta heidän laivansa äkilliselle liikkumattomuudelle. "Maria" pysyi paikallaan eikä hievahtanut. Keskellä tätä ääretöntä, liikkuvaa märkyyttä, joka nuoskassa säässä tuskin näytti pysyvän koossa, oli siihen iskenyt kiinni jokin luja ja liikkumaton, joka oli kätketty veteen. "Maria" oli lujassa kiinni ja se kenties saisi siihen sortua.