Hänen kuolevissa aivoissaan kuvautui kaikenlaisia näkyjä kotoa; kuumassa hämärässä kumartui sekä rakkaita että häjyjä olentoja hänen ylitseen, hän houraili yhtä mittaa, milloin hän oli Bretagnessa milloin Islannissa.
Aamulla hän oli kutsuttanut pappia, ja tämä, joka oli vanha mies ja oli tottunut näkemään merimiesten kuolevan, hämmästyi tavatessaan miehekkäässä kehyksessä pienen lapsen viattomuuden.
Hän pyysi ilmaa, ilmaa, mutta sitä ei ollut missään; ilmatorvista ei tullut; sairaanhoitaja, joka koko ajan löyhytteli kiinalaisilla kukilla koristetulla viuhkalla, toi hänelle vain pilaantuneita höyryjä, moneen kertaan hengitettyä turmeltunutta ilmaa, josta keuhkot eivät enää huolineet.
Joskus epätoivoinen raivo hänet valtasi ja hän tahtoi lähteä vuoteelta, jossa hän aivan varmaan tunsi kuoleman tulevan; hän tahtoi mennä ylös tuuleen, koittaa taas elää… Voi, niitä toisia, jotka kapuilivat köysissä, asustivat mastissa!… Mutta kaikilla ponnistuksillaan ei hän muuta saanut aikaan kun pikkuisen kohotetuksi päätään ja kuihtunutta kaulaansa, — melkein samanlaisia katkonaisia liikkeitä, joita unissaan tekee. — Voi, ei, ei hän jaksanut; hän putosi takasin kurjaan vuoteesensa painumiin syvennyksiin, kuolema oli jo hänet siihen kahlehtinut; ja joka kerran hän väsyneenä tämmöisestä ponnistuksesta meni hetkeksi tunnottomaksi.
Hänelle mieliksi avattiin viimeinkin yksi luukku, vaikka se vielä oli vaarallista, meri ei ollut kylliksi asettunut. Oli ilta, kuuden aikaan. Kun rautaluukku oli otettu pois, tunki siitä vaan valoa sisään, häikäisevää punaista valoa. Laskeuva aurinko näkyi taivaanrannalla erinomaisen kirkkaasti paistavan pilvien välistä synkältä taivaalta; sen huikaiseva valo kulki pitkin veden pintaa ja valaisi sairashuonetta heiluen kun soihto, jota kannetaan.
Mutta ilmaa ei tullut, se vähä, mitä oli ulkona, ei kyennyt tunkemaan sisälle, karkottamaan kuumehöyryjä. Kaikkialla, yli koko aavan ekvatoriaalimeren oli kosteata, oli tukahuttavan kuuma. Ei ollut ilmaa missään, ei edes läähättäville kuolevaisille.
… Vielä muuan näky häntä suuresti tuskastutti: hänen vanha mummonsa kulki pitkin tietä hyvin nopeasti, kasvoissa kalvava tuska; hänen päälleen satoi mataloista synkistä pilvistä, hän oli matkalla Paimpoliin, häntä oli kutsuttu merimiesvirastoon saamaan tietoa pojanpoikansa kuolemasta.
Hän oli jo kuoleman kielissä, hän korisi. Suunpielistä pyyhittiin vettä ja verta, jota kuolinkamppailussa oli tulvimalla noussut hänen rinnastaan. Ja loistava aurinko häntä yhä valaisi. Kun se meni mailleen, näytti siltä, kun koko maailma olisi ollut tulessa, pilvet täynnä verta; avatusta luukusta tulvaili sisään leveä juova punaista tulta, joka loppui Sylvestren sängyn kohdalla ja ympäröi hänet sädekehyksellä.
Tällä hetkellä paistoi aurinko myöskin Bretagnessa, jossa kello juuri oli lyönyt kaksitoista. Se oli sama aurinko ja juuri sama hetki sen loppumatonta oloa, siellä se oli kuitenkin aivan toisen värinen; se oli korkealla, sinertävällä taivaalla ja valaisi lempeällä, vaalealla valolla mummo Yvonnea, joka istui oven suussa ja ompeli.
Islannissa, jossa oli aamu, se myös näkyi tällä kuolinhetkellä. Se oli kalpeampi kun koskaan, ja olisi voinut sanoa, että se ainoastaan ponnistamalla saattoi näkyä. Se säteili surullisesti vuonolle, jossa "Maria" ajelehti, ja pohjonen taivas oli tällä kertaa niin kummallisen kirkas, että tuli ajatelleeksi sammunutta kiertotähteä, jolla ei enää ole ilmavyöhykettä. Jäätävän selvästi erotti pienimmätkin eriosat tuota kiviröykkiötä, jota kutsutaan Islanniksi. "Mariasta" katsottuna se näytti olevan ikäänkun samalle pinnalle pystyyn asetettu. Yann, joka oli siellä, hänkin saman oudon valon valaisemana, kalasti niinkun tavallisesti keskellä tätä kuumaisemaa.