Yann oli kohta taas tullut entiselleen, ikäänkun hänen suuri surunsa olisi jo asettunut: hän oli reipas ja sukkela, yhtä tarkka veneen hoidossa, kun kalastuksessa, eikä hänen käytöksestään voinut päättää hänellä huolia olevan: muuten hän puhui asioistaan muille vain silloin, kun sattui sille päälle, eikä se tapahtunut usein; hän liikkui pää pystyssä ja näytti samalla välinpitämättömältä ja käskevältä.
Kun he illoin söivät kuluneessa kopissaan, fajanssisen Neitsyeen turvissa, kun he suuri puukko kädessä istuivat lautasellinen lämmintä ruokaa edessään, sattui joskus, että hän niinkun ennenkin nauroi toisten pilapuheille.
Kenties hän itsekseen joskus vähän ajatteli Gaudiakin, jonka Sylvestre luultavasti oli viime ajatuksissaan antanut hänelle vaimoksi, — ja josta nyt oli tullut köyhä tyttö, jolla ei ollut ketään omaisia koko maailmassa… Kenties suri hän velivainaajaansa vieläkin sydämmessään…
Mutta Yannin sydän oli neitseellistä aluetta, sitä oli vaikea hallita ja se oli vähän tunnettu, siinä tapahtui seikkoja, joita ei pinnalle näkynyt.
XI.
Eräänä aamuna, kolmen aikaan, kun he rauhassa uneksivat sumuvaippansa alla, kuului puhetta, joka tuntui hyvin oudolta vieraalta. Ne, jotka olivat kannella katselivat toisiaan kysyvin katsein:
— Kuka puhui?
Ei kukaan, ei kukaan ollut virkkanut mitään.
Ja ääni tuntui todellakin tulleen tyhjästä avaruudesta.
Se, jonka tehtävä oli toitottaa torvea ja joka oli sen laiminlyönyt eilisestä, kaappasi sen käteensä ja pullisti keuhkojaan, puhaltaakseen oikein pitkän varotustoitotuksen.