Kello on seitsemän, kun me saavumme ankkuripaikalle. Rannikolla ei ole ketään katsomassa tuloamme. Kun astun maihin on jo yö. — — —
On kuin huumautunut tuosta tahitilaisesta tuoksusta, mikä iltaisin tiivistyy paksun lehvikön alle — — — Tuolla pimeydellä on taikavoima. — Tuntee outoa onnea tietäessään taas olevansa tässä maassa. — — —
— — — Lähden kulkemaan palatsiin vievää tietä. Tänä iltana on se autio. Buraot ovat peittäneet sen suurilla, kalpeankeltaisilla kukillaan ja kuihtuneilla lehdillään. Noitten puiden alla vallitsee synkkä pimeys. Levoton surumielisyys valtaa mieleni vähitellen tuntemattomasta syystä tuon odottamattoman hiljaisuuden keskellä; luulisi, että maa on kuollut. — — —
Lähestyn Pomarén asuntoa. — — Kuningattaren naiset ovat siellä istuen vaieten paikoillaan. Mikä outo oikku on pidättänyt täällä nuo veltot olennot, jotka toiseen aikaan olisivat iloisesti juosseet meitä vastaan? — — — He ovat kuitenkin koristetut; he ovat puetut pitkiin valkeihin viittoihinsa kukkia hiuksiin kiedottuina; he odottavat.
Nuori nainen, joka seisoo syrjässä, toisia solakampi olento, vetää katseeni puoleensa ja vaistomaisesti ohjaan minä askeleeni häntä kohti.
"Aue! Loti!" — — — sanoo hän puristaen minua kaikin voimin rintaansa vasten. — — —
Ja minä kohtaan pimeässä Rarahun pehmeän posken ja raikkaat huulet. — — —
VII.
Rarahu ja minä vietimme illan määrättä harhaillen Papeeten puistokujilla tai kuningattaren puutarhoissa. Joskus kuljimme me sattuman varassa eteemme aukenevia teitä, joskus heittäydyimme tuoksuvaan ruohokkoon, tiheihin kasviryhmiin — — — On huumauksen hetkiä, jotka kulkevat ohi ja joita kuitenkin muistelee koko elämän; — sydämen juopumusta, aistijuopumusta, aistien, joita Oceanian luonto hyväili määrittelemättömällä viehkeydellään ja oudolla voimallaan — — —
Ja kuitenkin olimme me kumpikin surullisia jälleen tapaamisemme onnen keskellä, me tunsimme molemmat, että loppu oli lähellä, että meidän kohtalomme kohta eroaisivat ainaisesti — — —