"Suutele toki häntä", sanoi hän sitten veljensä tytärtä osoittaen. "Sillä häntä et sinä enää tule tapaamaan. — — —"
XXIX.
Illalla istuimme me, Rarahu ja minä, majamme parvekkeella; kaikkialta ruohokosta kuului kesä-iltaisten sirkkojen sirinä — Oranssipuiden ja hibiskuspensaiden kärsimättömät lehdet tekivät meidän talomme hyljätyn ja rauniomaisen näköiseksi; me olimme puoleksi piilossa niiden oikukkaan, rehevän vehreyden alla.
"Rarahu", sanoin minä. "Etkö enää tahdo uskoa lapsuutesi Jumalaan, jota sinä ennen osasit rakkaudella rukoilla?"
"Kun ihminen on kuollut", vastasi Rarahu hitaasti, "ja peitetty mullan alle, voiko kukaan saada hänet nousemaan sieltä?"
"Mutta sentään", sanoin minä vielä, turvautuen muutamiin hämäriin uskomuksiin, joita hän ei ollut menettänyt, "sentään pelkäät sinä aaveita. Sinä tiedät, että tälläkin hetkellä, meidän ympärillämme, näissä puissa, ehkä on niitä." — — —
"Niin, kyllä", sanoi hän värähtäen. "Jälkeenpäin on ehkä Tupapahu, kuoleman jälkeen tulee aave, joka vielä jonkun aikaa näyttäytyy, ja harhailee levotonna metsissä; mutta minä luulen, että Tupapahukin sammuu, kun sillä ajan pitkään ei enää ole muotoa maan päällä — ja että silloin on kaikki lopussa — — —"
Minä en koskaan unhota tuota raikasta lapsenääntä, joka lausuili suloisella, omituisella kielellään noin synkkiä mietteitä — — —
XXX.
Oli viimeinen päivä — — —